Helmiä hämärässä

Koronasyksy saapui ja toi mukanaan toisen aallon. Kesän ihana, valoisa ja vähän huolettomampi aika loppui. Tilalle tuli pikkuhiljaa nouseva huoli ja levottomuus iltauutisten koronalukujen suuretessa. Tulevaisuus näyttää olevan hämärän peitossa, kuinka pärjäämme viruksen kanssa? Epävarmuuden sietokykyämme on koeteltu koko syksyn ajan, ja viime viikot ovat olleet sen suhteen hankalimpia muuttuvine rajoituksineen.

Koronasyksyn alati läsnä oleva mikrobiologinen uhka uuvuttaa mieltä, tuntuu koko ajan pienenä pelkona jossakin mielen sopukassa. Ehkä vastareaktiona tuolle uhkalle, olen yllätyksekseni huomannut mieleni havahtuvan kauniisiin hetkiin, joita kutsun helmiksi hämärässä. Kun levottomana yönä herään ja näen kerrostalopihani valot, mieleni saattaakin yllättäen täyttää kiitollisuus. Kiitollisuus siitä suuresta onnesta, että saan elää järjestäytyneessä yhteiskunnassa: minulla on turvallista kotonani, siellä on seinät ja katto suojanani, siellä on lämmintä ja kuumaa vettä ja saippuaakin riittää. Tiedän, että lapseni saa nukkua turvassa. Emme joudu viettämään öitämme kadulla pelkkä pahvilaatikko lämmikkeenäni. Koronasyksynä kodin merkitys ja turva on kirkastunut ainakin minulle.

Koronan vuoksi monet harrastukset ovat jääneet tauolle. Suomessa asuvana voin kuitenkin mennä ulos ja luontoon. Siellä saan joskus aistia lähes taianomaisia hetkiä, kuten levollisen syyshämärän, lehtien maatumisen tuoksun, kylmän tuulen nipistyksen ja tihkusateen kasvoilla. Noita hienoja välähdyksiä on vaikea kuvata sanoilla. Ehkä saamme vielä nähdä niitä pieniä timanttejakin lumessa?  Kaupungissa katulamppujen valot ja niiden heijastuminen märästä kadusta tai vaikka lukuisat kausi-joulu-valot antavat ilon ja estetiikan elämyksiä. Taas minulle on suotu lisää helmiä hämärään, ja kiitän niistä kaiken Luojaa.

Jopa nykytekniikka saattaa toimia helmenä, ainakin tekohelmenä, jos ei ihan aito ole. Tapaan ystävättäriäni videopuhelun välityksellä. Sepä on hupaisaa, kun tädit juttelee, neuloo ja juo kahvia kukin oman koneensa luona ja näytöltä näkyvät ohi tepastelevat lemmikkieläimet. Hauska hetki ystävien kanssa katkaisee huoliajatukset, ja elämä tuntuu paremmalta.

Uskon, että raskainta koronasyksyssä jatkuvan epävarmuuden lisäksi on jonkinlainen riittämättömyyden tunne: Olenko tehnyt kaikkeni suojatakseni läheisiäni, kanssani työskenteleviä ja itseänikin? Hui, aivastin! Koronatestiin? Koronan aikakausi on tunnolliselle ja velvollisuudentuntoiselle ihmiselle piinaa.

Yhtäkkiä kuitenkin muistan Filippiläiskirjeen kohdan:

”Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa.” (Fil.4:6-7)

Ai niin, aivan! Todellakin, eihän kaikki asiat olekaan minun käsissäni! Riittää kun teen parhaani, sen minkä osaan ja älyän! Omavoimaisuuden harha sai minut taas kerran luulemaan, että kaikki riippuu minusta ja minä olen ratkaisu kaikkeen. Vanha tuttu vihollinen, neuroottisuus, pääsi taas nostamaan ilkeää päätään. ”Rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen” laskeutuu sydämeeni, ja tunnen iloa ja jopa riemua siitä, että saan kulkea Jumalan lapsena maailmassa: ”tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä, niin kuin taivaassa”. Kylläpä on kauniisti hohtava helmi!

Liisa Ojalainen