En tiedä, onko tämä paras mahdollinen aika aloittaa uusi blogi. Kuka nyt joulukiireiden keskellä ehtisi lukea mitään?
Mutta tämä onkin erilainen joulu. Monet ostavat lahjat verkossa tai eivät osta niitä ollenkaan. Yhteinen jouluateria jää monissa perheissä ja suvuissa toteutumatta. Joululaulujakaan ei voi laulaa yhdessä, ei edes kirkossa! Se osuu aika kipeästi, koska kuulun heihin, jotka kestävät joululauluja vain porukassa laulettuina. Silloin ne ovat ihania.
Olisiko tänä jouluna helpompi pysähtyä? Jos sen vain antaisi tulla, eikä pinnistelisi mitään. Kun ei voi kokoontua saman pöydän ääreen, niin entäpä jos tekisimme yhteisen hautausmaakävelyn?
Entä tämä blogi? Ajatus siitä syntyi oikeastaan jo keväällä, kun tapaamisia ja liikkumisia alettiin rajoittaa. Tuntui siltä kuin koko maailma olisi heilahtanut raiteiltaan.
Sama tärähdys tuntui myös kirkossa. Kirkko ei tarkoita vain rakennuksia vaan erityisesti juuri meitä ihmisiä, Jumalaa kohti kurkottelijoita.
Koronakeväällä huomasin ajattelevani entistä enemmän Jumalaa. Voisi olettaa, että papilla olisi Jumala aina mielessä, mutta ei se niin mene. Arkirutiinit ja työtehtävät veivät eteenpäin, mutta samalla kyselin mielessäni, missä sinä olet nyt, Jumala. Mietin myös, mitäköhän muut miettivät tästä kaikesta.
Tämän blogin tarkoituksena onkin rakentaa yhteyksiä. Ja rohkaista puhumaan, kaverille, naapurille ja hentunliisalle. Puhumme erityisesti auttamisesta, toivottavasti monesta näkökulmasta.
Kukaan meistä ei pärjää täysin yksin. Tarvitsemme verkostoja, tarvitsemme toisiamme. Elämä on kevyempää, kun voi jakaa palasen omasta kokemuksestaan. Siihen tämäkin blogi nojaa. Sillisalaattia ehkä, mutta joulun hengessä!
Samasta puusta - Ajatuksia auttamisesta 