Koronakevään ja -kesän aikana minulle tuli aika usein asiaa kirkkoherranvirastoon. Ymmärrettävistä syistä ovi oli yleensä lukossa, ja sisään pääseminen vaati vahtimestaria avaamaan oven. Pitkää käytävää kulkiessa oli hiljaista, ketään ei näkynyt entiseen tapaan. Hiljaisuuden rikkoi kuitenkin puolivälissä käytävää sijaitseva diakoniatoimisto – siellä oli elämää, samoin keittiössä, jossa pakattiin hävikkiruuasta ruokakasseja tarvitseville. Diakoniatyöntekijät ja diakonian vapaaehtoiset tekivät täysillä töitä, kaikesta huolimatta rupatellen ja yhdessäolosta selvästi iloiten.
Jollen itse olisi ollut työssä seurakunnassa ja tehnyt enimmäkseen näkymätöntä työtä, eli jos olisin ollut satunnainen kulkija, joka tulee seurakuntaan, olisin tehnyt seuraavan johtopäätöksen: tuo on se paikka, jossa välitetään toisista ihmisistä pandemian aikana.
Näinhän se menee: se mikä näkyy, on koko totuus, vaikkei niin olisikaan. Ja silti, jos ei tuota auttamisen näkyvää osaa – käsiä – olisi näkynyt kirkon käytävillä, johtopäätös olisi ollut tyly: kirkko kiinni, ihmiset hylätty.
Auttaminen on muutakin kuin käsillä tekemistä – ehkä siitä joskus toiste. Mutta keväällä ja kesällä iloisin asia oli se, minkä omin silmin saatoin nähdä: ”käsi on sydämen näkyvä osa.” (Jakob Bosshart 1862–1924). Se ainakin on totta.
Ulla Pohjolan-Pirhonen
Samasta puusta - Ajatuksia auttamisesta 