Sylttytehtaalla

Luin joulun alla Hesarista toimittaja Anna-Stina Nykäsen ja arkkipiispa Tapio Luoman keskustelun. Jutun nimi oli ”Nyt nostetaan Jeesus pöydälle”. Toimittaja oli tuonut mukanaan kipsistä tehdyn Jeesus-patsaan. Se oli hyvä aloitus, päästiin suoraan asiaan. Kenen ääntä kirkossa kuullaan?

Tuo pöydälle asetettu kipsi-Jeesus, katse suunnattuna alaviistoon, kämmenet auki ja kädet hiukan irti lantiosta, näyttää ylevältä, lempeältä ja mietteliäältä, vakaalta ja varmalta asiastaan. 

Se toi mieleeni toisen Jeesus-veistoksen, sen, jota katselin usein Myyrmäen kirkossa, St. Martinin kappelissa, ennen remonttia. (Nyt se löytyy Virtakirkon nuorisotilasta.)

Se  kuvaa toisenlaista Jeesusta: vähän riutuneempaa, kädet sivuilla kuin empien, odottavana ja kysyvänä.  Teflonista ei ole tietoakaan. 

Tuohon Jeesus-hahmoon jään kiinni. Sitä katsellessani minulle nousi usein kyyneleet silmiin. Tälle Jeesukselle uskaltaisin puhuakin. Itsestäni, ja kaikista heistä, joita mielessäni kannan. 

Anna-Stina Nykänen kirjoittaa terävästi: ”Välillä tuntuu siltä kuin Jeesus olisi kirkossa unohdettu. Jeesuksesta puhutaan lapsille ja nuorille. Mutta kun aikuiset alkavat kiistellä Jumalan sanasta, naisen paikasta tai vaikka samaa sukupuolta olevien vihkimisestä, vedotaan vähintäänkin Paavaliin tai muihin Jeesuksen jälkeen tulleisiin oppineihin ukkeleihin. Ikään kuin Jeesus olisi liian lapsellinen, kirkasotsainen ja viaton antamaan opetuksia nykyelämän ongelmiin.”

Onko Jumalan, lähimmäisen ja itsemme rakastamisesta puhuminen kirkossa lapsellista vai – radikaalia? Radikaalin lapsellista,  liian yksioikoista?  Mitä Jeesus tekisi? Asian voi aina tarkistaa –  lukemalla itse! 

Tiina László