Tyttären äitinä

”Lapset sitten yllättää aina!”, tokaisi ystävättäreni, kun hänen teininsä oli taas kerran tehnyt tai osoittanut elämässään jotakin sellaista, mitä äiti ei ollut osannut ajatellakaan. Usein meille vanhemmille jää ainoaksi mahdollisuudeksi sopeutua tilanteeseen ja tukea nuorta hänen maailmansa ehdoilla.

Myös minulle on annettu se suuri lahja, että olen äiti ja minulla on teini-ikäinen tytär. Myös työssäni rippikoulun opena olen saanut kohdata kymmeniä noin 15-vuotiaita tyttöjä (olen tietenkin kohdannut myös poikia, mutta tällä kertaa pohdin maailmaa äidin ja tyttären suhteen näkökulmasta). Antoisinta työssä onkin juuri tuo toisen ihmisen maailmaan ja elämään tutustuminen. Siinä oppii valtavasti, eikä rippileirillä tylsää päivää ole!

Mikä auttaisi meitä vanhempia kasvatustyössä? Ajattelen, että pystyäkseni ymmärtämään näitä upeita nuoria ihmisiä, minun on hyvä tietää edes jotakin heidän maailmansa todellisuudesta. Monet inhimilliset, esimerkiksi raastavat epävarmuuden, tunteet ovat ajattomia. En silti voi tuudittautua siihen ajatukseen, että viisikymppisenä tietäisin minkälaista on elää tämän päivän nuorten maailmassa. Tietoisesti pyrin unohtamaan vanhentuneet ennakko-oletukseni ja keskittyä kuuntelemaan nuoria, saadakseni tietää millainen heidän maailmansa oikeasti on. Harva asia lienee nuorista niin ärsyttävää, kuin että vanha käpy luulee tietävänsä, millaista nuorensa elämä on.

Silloin tällöin, jos minulle jää riparilla aikaa ja mahdollisuus, tarkkailen nuorten valtasuhteita. Karkeasti hahmoteltuna usein erottuu niin sanottu menestyneiden porukka, ne nuoret, jotka ovat ulkonaisesti itsevarmoja ja joilla näyttäisi menevän hyvin. Sanon ulkonaisesti siksi, että todennäköisesti heidänkin sydämessään ja sielussaan on haavoja ja haurautta. Tämä porukka on usein äänekäs, he saavat huomiota muilta nuorilta ja heitä ihaillaankin. Sitten on ne nuoret, jotka eivät kuulu tuohon pintajengiin, vaan kulkevat hiljaisempina laitamilla ja ovat tottuneet saamaan vähemmän huomiota.

Nuorten maailmassa tuntuukin vallitsevan ankara kilpailukulttuuri, ehkä enemmän kuin omassa nuoruudessani? Menestyäkseen yksilön tulee sopia ryhmän sosiaaliseen malliin ja tuo oma sopiva ryhmä on parasta löytää. Ulkopuolelle jätetyksi tuleminen on hirvittävä uhkakuva. Nuorten keskinäisessä vuorovaikutuksessa ”läppä lentää” ja huumoriin on piilotettu armotonta ilkeyttä. Lisäksi vielä somevaikuttajat näyttävät pinnallista kuvaa elämästään, johon monet nuoret helposti vertaavat itseään.

Näistä ja oletettavasti monista muista syistä johtuen itsetunto-ongelmat ovat nuorilla liian yleisiä. Monella nuorella on vielä surua perheen sisäisissä asioissa, suhteissa vanhempiin ja vanhempien uusiin kumppaneihin. Myös vanhempien työttömäksi jääminen ja siitä seuraava varattomuus pelottaa. Ilmastonmuutos oikeasti ahdistaa ja tulevaisuus tuntuu kovin ennalta-arvaamattomalta. Oman sukupuoli-identiteetin ja etenkin seksuaalisuuden hahmottaminen on nuoruudessa vasta alullaan, ja joidenkin vanhempien on vaikea hyväksyä nuorensa erilaista seksuaalisuutta.  Eipä siis ihme, että masennusoireita ja -diagnooseja on nuorilla paljon.

Kun kysyin tyttäreltäni, mikä auttaa äidin ja tyttären suhteessa, vastaukseksi sain ”keskinäinen kunnioitus”. Taas kerran hämmästyin hänen ymmärrystään: toimivat ihmissuhteet perustuvat yleensäkin keskinäiseen kunnioitukseen, miksei sitten vanhemman ja lapsen suhde? 

Vertaistuki toimii vanhemmuudessakin ja olen onnellinen luotettavista ystävistä, joiden kanssa voin ääneen pohtia vanhemmuutta. Voidaan yksissä tuumin rukoilla ja turvautua Jumalan varjelukseen. Lämmin huumori elämän haasteissa ja yllättävissä käänteissä on usein ehdottoman tarpeellista, ilman että asioiden vakavuutta kuitenkaan vähätellään. Välillä on järkevää myös turvautua ammattiapuun ja tehdä se mieluusti ajoissa.

Itse ajattelen kuitenkin, että avainsana on myötätunto. Myötätunnossa asetumme samalle viivalle toisen ihmisen kanssa, oli tuo toinen ihminen sitten oma tytär, riparinuori tai asunnoton kerjäläinen. Meille kaikille yhteistä on ihmisyys ja samanarvoisuus Luojamme edessä. Emme ole toinen toistamme parempia tai huonompia. Myötätunnossa jaamme kärsivän ihmisen pelon tai tuskan, ja onneksi välillä myös ne ilonhetket. Roomalaiskirjeen 12. luvussa annetaan monia päteviä elämänohjeita, ja nappasin sieltä tähän lopuksi myötätuntoon, yhdessä tuntemiseen, liittyvän neuvon: ”Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa” (Room. 12:15).

Liisa Ojalainen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s