Muutama viikko sitten menehtyneen kirjailija Sinikka Nopolan suunnitelmissa oli uusi kirja, jonka työnimenä oli Pätevä ihminen. Kustantaja ehti jo mainostaa sitä ennalta ja kertoa sisällöstä, jossa kirjailija kyselee ”miksi varttuneeseen ikään ehtinyt henkilö pompahtaa pystyyn antamaan bussissa paikkansa? Miksi hän kohtelee itseään kuin pikkulasta, jolla on nukkumaanmenoajat? Kuka hänet on huijannut kunnolliseksi, alati päteväksi?”
Kuvittelin heti itseni istumassa bussissa, eläkeläisen, joka istuu vain toisella pakaralla valmiina luovuttamaan paikkansa seuraavalle bussiin astuvalle. Sieltä tuleekin toinen eläkeläinen – tietysti mielestäni itseäni paljon vanhempi – mutta hänkin on Pätevä ihminen, joka ehdottomasti kieltäytyy vastaanottamasta paikkaani yrittäen sen sijaan pysytellä kantamustensa kanssa uljaasti pystyssä.
Käydessäni 1970-luvulla ensimmäisen kerran Amsterdamissa kälyni luona kiinnitin huomioni siihen, miten siellä lähes kaikki, iästä riippumatta, tulivat kauppaan vetäen pyörillä kulkevaa kauppakassia, jollaista Suomessa kutsuttiin ”mummokärryksi”. Myöhemmin tultuani työhön seurakuntaan ja vieraillessani 70-vuotiaiden ja sitä vanhempien luona syntymäpäiväonnittelulla, keskustelua käytiin joskus myös arjessa pärjäämisestä. Saatoin kysäistä, onko synttärisankari käyttänyt tätä mainiota apuneuvoa ja sain vastaukseksi: ”En, en minä vielä semmoista vanhojen ihmisten kärryä tarvitse!”
Koronan aikana varsinkin ikäihmiset ovat joutuneet kaikkein raskaimpien rajoitusten piiriin. Kaupassa on pitänyt käydä kukonlaulun aikaan, arki on tullut hankalammaksi ja yksinäisemmäksi. Mutta käyttääkö meidän Pätevä ihminen esimerkiksi kauppojen kotiinkuljetuspalvelua tai ravintoloiden ”kotiruokaa ovelle”- tarjontaa (puhun nyt heistä, joilla on tällaiseen varaa)? Nuoret perheet ovat nimittäin rohkeasti ottaneet käyttöönsä nämäkin palvelut. Mutta Pätevä ihminen kituuttaa eikä halua vaivata edes naapuria hakemaan päivän ostoksia.
Selviytymisen kulttuuri elää meissä vahvana. Tuttavani, hyväkuntoinen eläkeläisrouva, jota ei todellakaan eläkeikäiseksi uskoisi, kertoi nauraen fb-sivullaan, miten hänen lapsensa olivat vieneet häneltä keittiöjakkaran sanoen, että äidin kiipeilyt sille saisivat nyt loppua ja että he hoitavat tästä lähtien kiipeilyt. Ihailin sitä, miten luonnollisena ja hauskana asiana hän tätä piti. Päivittäin hän kuitenkin kävelee useita kilometrejä ja puolestaan auttaa kesäisin tytärtään puutarhatöissä. Mutta hän osaa ottaa avun vastaan, myös tyttären toimittaman ostoskassin ovelleen.
Kysymykseni Nopolan julkaisemattoman kirjan innoittamana onkin nyt: olisiko jo lupa ottaa apua vastaan silloin, kun sitä suorastaan tarjotaan, uskaltaisinko pyytää apua, kannattaako viimeisillä voimillaankin sanoa ”kyllä minä pärjään, kiitos vaan?” Jos nuoretkin osaavat ottaa käyttöönsä arkea helpottavia asioita, miksei sitten ikäihminen, joka on oman osuutensa suorittamisesta jo hoitanut? Sitä paitsi apuaan tarjoavat ovat useimmiten mukavia ihmisiä, joitten tapaaminen voi tuoda arkeen iloa – puolin ja toisin tai kuten virressä lauletaan ”saaja auttaa antajaa”.
Auttaminen kun lopultakin on enemmän kuin tekemistä, se on kohtaamista, vuorovaikutusta. Suostunko siihen avun antajana tai vastaanottajana? Niin auttaminen kuin avun vastaanottaminen edellyttävät sen tunnustamista, että olen tarvitseva ja saan olla sellainen.
Sääli, että Sinikka Nopolan kirja jäi suunnitteluvaiheeseen. Siitä olisi varmaan saanut riemua ja rohkaisua vähän hellittää Pätevän ihmisen vaatimuksesta ja uskaltautua olemaan toista ihmistä tarvitseva, saajana mutta myös auttajana.
Ulla Pohjolan-Pirhonen
Samasta puusta - Ajatuksia auttamisesta 