Teetä ja karjalanpiirakoita

Tänä vuonna paastoruokani on karjalanpiirakka.

Suurin syypää siihen on kollegani Auli Kekoni, joka käynnisti facebookissa karjalanpiirakkaprojektin yhteisvastuukeräyksen hyväksi. Kaulimestahan se lähti, ja tuhannen piirakan tavoite on pian täynnä. Minäkin ostin niitä pussillisen – ja hätkähdin: ne maistuivat aivan äitini piirakoilta!

Makumuistot painuvat jonnekin mielen peruskallioon.  Äitini oli – Aulin tavoin – kotoisin Savosta, ja isossa perheessämme syötiin paljon karjalanpiirakoita. Ne olivat rapeita ja tuoksuvia ja katosivat nopeasti suihimme.

Ensimmäinen oma yritykseni leipoa karjalanpiirakoita päättyi vähän nolosti. Resepti oli keittokirjasta, uunina kaasu-uuni Unkarissa ja maistajana suorasanainen lankoni, joka oli ammatiltaan leipuri. Huonostihan siinä kävi: lopputulos oli lötsöä ja mautonta, enkä todellakaan kehdannut mainostaa sitä kansallisruokanamme. Mutta kun lankoni pääsi Suomessa maistamaan äitini piirakoita, ihastelusta ei ollut tulla loppua. Minua se ei haitannut yhtään, tunsin vain ylpeyttä.

Karjalanpiirakat tuovat mieleeni muitakin elämäni ihmisiä. Erityisellä lämmöllä ajattelen Karjalassa syntynyttä tätiäni, joka eli poikkeuksellisen itsellistä virkanaisen elämää. Hänellä oli tyylikäs, tiikkipuinen keittiö, jossa ei koskaan tehty ruokaa. Mutta ostokarjalanpiirakoita, niitä hänellä oli aina. 

Paastonaikaani kuuluu karjalanpiirakoiden lisäksi tänäkin vuonna sopiva lukukirja, jonka seurassa kuljen kohti pääsiäistä. Löysin kirjakaappini takariviin unohtuneen, Valamon luostarin julkaiseman teoksen Pyhiinvaellus Dzhvariin. Kirjan päähenkilö, nelikymppinen venäläinen nainen tulee vuorella sijaitsevaan georgialaiseen luostariin 15-vuotiaan poikansa kanssa. Nainen on ateistisen järjestelmän kasvatti, joka on lukenut paljon uskosta, mutta nyt hän yrittää saada kosketuksen siihen sydämellään.  Naisena hän joutuu laittamaan huivin päähänsä ja olemaan mahdollisimman vähän häiriöksi. Pojasta munkit ovat innoissaan. Kirkkohetkien välissä pilkotaan vihanneksia, juodaan teetä lasipurkeista ja puhutaan uskosta. Munkit eivät voi kuitenkaan olla huomaamatta, että nainenkin on tosissaan, ja syntyy hyviä keskusteluja. Uskolla ei ole sukupuolta.

Kirja on yhä kesken, mutta pääsiäiseenkin on vielä matkaa. Toivon kovasti, että kirjan nainen löytää etsimänsä, sydämellään.

Ja minä taidan kaivaa esiin äidin karjalanpiirakkareseptin ja ruveta koronaikävän keskellä treenaamaan leipomista. Silläkin voi tehdä hyvää.

Tiina László