Samalla penkillä

Kun reilu neljä vuotta sitten muutin Barcelonaan, niin tuijotin terassilta aukeavaa näkymää Välimerelle ja mietin, miten erilainen oli minun matkani Espanjaan kuin monella afrikkalaisella. Kuinka lähtökohtamme olivat perustavanlaatuisesti ja niin muuttumattomasti erilaiset, kuinka minun olemiseni kotona vauvan kanssa oli aivan erilaista kuin äidin, joka oli tullut laittomana siirtolaisena ja kuinka samanlaisia asioita me sittenkin etsimme: mahdollisuuksia, työtä, hyvää elämää.

Ulkomaalaisena, kielitaidottomana, ulkopuolisena tunsin haavoittuvaisuuteni ja sanattoman yhteyteni toisiin maahanmuuttajiin. Minun lähtökohtani olivat kuitenkin jo syntymäni perusteella niin erilaiset. Olin suomalainen, kristitty, valkoihoinen, korkeakoulutettu nainen, joka tuli EU-maasta. Minun eloni oli rikasta ja turvattua. Kuinka paljon helpompaa minun oli astua ennakkoluulojen yli, oppia uudet kielet, löytää paikkani, valita se niiden lukuisten paikkojen joukosta, josta kaltaiseni valkoiset, hyvinvoivat, koulutetut naiset puhuivat lehtien ja medioiden palstoilla.

Espanjassa köyhyys tulee ovelle. Afrikkalaiset miehet soittavat ovikelloa ja pyytävät päästä töihin, tekemään mitä tahansa. Ei heillä ole papereita tai verokorttia. (Tosin täällä ei moni muukaan maksa veroja tehdystä työstä.) Naiset jättävät lappuja lyhtypylväisiin ja postilaatikoihin, joissa tarjotaan siivousapua, lastenhoitoa tai vanhustenhoitoa (moni vanhus asuu kotona).

Tarjosin eräälle miehelle pihatöitä. Hän näytti uupuneelta. Kasvoihin oli piirtynyt väsymyksen uurteita. Välillä hän istui hetken. Minä kurkin ikkunan raosta että tekikö mitään ja häpesin ajatuksiani, kun mietin, että pitäisi pitää silmällä. Olisivatko mieltäni leikanneet samat epäilykset, jos hän olisi tullut Etelä-Amerikasta tai hän olisi ollut katalaani?

Nyt tuosta ensimmäisestä työpäivästä on kulunut yli vuosi. Aika ajoin hän kirjoittaa minulle ”Hola jefa” eli hei pomo, olisiko jotain töitä. Aina jotain on. Hän ei ole enää niin väsynyt. Hän tekee kaiken ripeästi ja huolella. Annan reilun palkan ja kassillisen lasten vaatteita. En kurki ikkunanraosta. Luotan. Se on minun tapani auttaa. Tai ei, en auta. Olen vain ihminen ihmiselle niin kuin kuuluu.

Vasta täällä asuessani olen ymmärtänyt esimerkin ja esikuvien tärkeyden. Viedessäni kirjoja kirjastoon avasi marokkolainen siivooja oven. Olin asunut täällä silloin vasta vähän aikaa , joten yhteistä kieltä jouduttiin etsimään. Hän kokeili vuorotellen kieliä, joista viittä puhui sujuvasti. Löytyi sitten ranskasta ja englannista se yhteys.

Afrikkalaiset poimivat hedelmämme. He siivoavat kotimme, puutarhamme, myyvät kylmät juomat käteen, kun istumme rannalla, tuovat meidän ja hiekan väliin piknik-liinan. He kurottavat paikoille, joissa näkevät kaltaisiaan. Me päästämme heidät paikoille, missä näemme heidän kaltaisiaan. Koulussa pärjäävät ne, joiden lähipiirillä on osaamista ja aikaa panostaa koulunkäynnin tukemiseen. Ne, jotka tietävät, mitä voi vaatia ja olettaa.

Murtumiakin on. Eivät kaikki Afrikasta kotoisin olevat ole täälläkään köyhiä ja kouluttamattomia. Ja on yksi paikka, missä istumme vierekkäin. Se on paikallinen anglikaanikirkko. Siellä me olemme maahanmuuttajat samalla penkillä, Jumalan edessä, syntiset ja pyhät.

Reija Vienola

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s