Miksi minä – entä muut?

Vuosia sitten olin 7-vuotiaan tyttäreni ja muutaman naisystäväni kanssa lomamatkalla Pohjois-Kyproksella. Kun paluupäivä koitti, alkoi tulla huolestuttavia uutisia ja lopulta varma tieto, että meitä 160 suomalaista noutamaan tullut kone – sama, jolla olimme tulleet – oli huonoissa sääoloissa syöksynyt vuoristoon vain parikymmentä kilometriä ennen kenttää. Kaikki koneessa olleet, yhteensä 15 henkeä, olivat menehtyneet. Monien kasvot olivat muistissa viikon takaiselta tulolennoltamme.

Kun onnettomuudesta yhä järkyttyneenä palasin Suomeen, sain monilta myötätuntoisia kommentteja: ”Hienoa, että te selvisitte”, ”Pääasia, että te olette hengissä”, ”Teillä oli varjelusta”. Totta kai itsekin olin kiitollinen elämästä, mutta nuo toivotukset eivät kuitenkaan juuri lohduttaneet. Tuntui, kuin itsekin olisimme olleet mukana tuhoisassa onnettomuudessa, ja mielessäni pyöri kysymys, millä oikeudella me selvisimme.

Olen alkanut vierastaa hengellisessä puheessa yhä enemmän sellaista julistusta, jossa kerrotaan, miten tärkeää on tehdä omakohtainen ratkaisu, ottaa vastaan sovitus tai Jeesus henkilökohtaisena Vapahtajana. Näen tällaisessa henkilökohtaisen uskonratkaisun tuputtamisessa saman ongelman kuin lento-onnettomuuden jälkeisissä lohdutuksissa: tärkeintä on minun, yksityisen ihmisen sielu ja sen pelastuminen.

Mitä enemmän ihmiseltä patistetaan henkilökohtaista uskoa, sen suurempi on vaara, että hän käpertyy oman sielunpelastumisensa ympärille. Ajatus pelastuksesta ja iankaikkisesta elämästä tuntuu henkilökohtaiselta palkinnolta, jonka vastapainona on iankaikkisen kadotuksen uhka. Kyselen yhä enemmän, millaisen kuvan Raamatun Jumalasta olemme saaneet ja millaisena sen välitämme eteenpäin.

Jumala on Raamatussa ensisijaisesti kansan, ei niinkään yksityisen ihmisen Jumala. Siksi minua puhuttelee Raamatussa esimerkiksi Luukkaan evankeliumin kuva isännästä, joka kutsuu juhlaan kaikkia ja kaikenlaisia ihmisiä, haalii heitä lopulta teiltä ja aitovieriltäkin. Tai vertaus isästä, joka juoksee vastaan perinnön haaskannutta poikaansa, ei vain ottaakseen tuhlurin takaisin kotiin, vaan yhtä paljon saadakseen vanhemman veljen samaan pöytään, viettämään koko perheen voimin yhteistä iloista paluujuhlaa koko talonväen kanssa.

Tai vertaus Jumalasta, joka kanaemon tavoin tahtoo koota kaikki siipiensä suojaan. Oikeastaan perustelen taivasta ja iankaikkista elämääkin eniten siksi, että siellä ovat tallessa ja Jumalan huomassa esimerkiksi kaikki ne miljoonat nälkään tai sotiin kuolleet lapset tai kaikki, joita täällä maan päällä kukaan ei ole tarvinnut eikä kaivannut. Jumalan rakkaus ei ole valikoivaa vaan tuhlailevaa. Siksi minuakin kutsutaan mukaan.

Ulla Pohjolan-Pirhonen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s