Kirkko ja kaupunki (19.4.22) kirjoitti, kuinka korona-aika on vähentänyt ruoka-apua hakevien vanhusten määrää pääkaupunkiseudun ruokajakeluissa. Meidän kokemuksemme on toisenlainen: korona-aika sai ikäihmiset liikkeelle!
Jaoimme jo ennen koronaa seurakuntamme diakoniapäivystyksissä jonkin verran hävikkiruokaa. Yli 80-vuotiaita avunhakijoita oli kuitenkin hyvin vähän. Meillä kävi sen sijaan juuri eläkkeelle jääneitä, joilla menot ja velat olivat yhä samat kuin työelämässä mutta tulot pudonneet. Ei ole helppoa sopeutua uuteen tilanteeseen.
Kun koronarajoitukset astuivat voimaan, seurakuntien diakoniatyön avopäivystykset sulkeutuivat kaikkialla Vantaalla. Auttamistyötä toki jatkettiin, mutta se sai nyt koronaturvallisempia muotoja. Vantaankoskella organisoimme ennakkoilmoittautumiseen perustuvan ruokakassien jaon kahdesti viikossa. Saimme Virtakirkolta lisää varastotilaa ruoan säilytykseen, ja rekrytoimme vapaaehtoisia mukaan.
Samoihin aikoihin alkoi seurakunnassamme Irja Kaartisen testamenttivaroin ikäihmishanke, jossa diakoniatyö oli mukana. Hankkeen ajoitus näytti todella hankalalta, sillä korona laittoi kaiken yhteisöllisen toiminnan pitkiksi ajoiksi tauolle. Vanhusten tavoittaminen ryhmien, olotilakahviloiden ja yhteisöruokailujen kautta kävi mahdottomaksi. Hanke kuitenkin antoi meille lisää taloudellisia mahdollisuuksia tukea yli 65-vuotiaita. Aloimme etsiä eniten apua tarvitsevia ruokassien hakijoiden joukosta ja muiden verkostojemme kautta.
Kun korona alkoi keväällä 2020, Vantaan kaupunki ja Vantaan seurakunnat organisoivat hävikkiruokakassien kotiin viemisen yli 70-vuotiaille. Näin tapahtui Vantaankoskellakin. Teimme yhteistyötä mm. SPR:n kanssa. Kassin tilaajalta ei kysytty tuloja vaan avun tarvetta, kaikilla kun ei ollut läheisiä auttamassa ja käymässä kaupassa. Vaikka ruokakassien kotiin vieminen kesti vain runsaat pari kuukautta, sen merkitys oli kaikessa konkreettisuudessaan myös symbolinen: iäkkäistä on pidettävä huolta.
Seniori-ikäisiä alkoi vähitellen ilmaantua yhä enemmän myös ruokakassien hakijoiksi. Tieto oli levinnyt. Vanhimmat hakijat olivat yli 90-vuotiaita. Monet heistä tukivat pienistä rahoistaan koronan takia ahdinkoon joutuneita lapsiaan ja heidän perheitään ja joutuivat hakemaan sitten itselleen ruoka-apua. Jos he eivät voineet auttaa lapsiaan rahallisesti, he veivät heille ainakin ruokaa. He eivät olleet vain avun kohteita vaan auttoivat itsekin toisia. Toki avunhakijoiden joukossa oli myös aivan yksin jääneitä, pienellä eläkkeellään kituuttavia vanhuksia.
Olen keskustellut ikäihmisten liikkumisesta korona-aikana myös Martinlaakson ostarilla ruoka-apua jakavien vapaaehtoisten kanssa, ja he kertovat samaa: vanhukset ovat olleet koko korona-ajan näkyvä ryhmä heidänkin ruokajaossaan.
Syitä on varmasti useampia. Ainakin sen voisi sanoa, että ruoan hakemista ei ole koettu korona-aikana samalla tavalla leimaavaksi kuin ehkä aiemmin. Kaikkien täytyy syödä. Ehkä tuo ruokakassien kotiin vieminen koronan alkaessa vahvisti tätä ajatusta.
Osalle ikäihmisiä some on jäänyt vieraaksi, mutta se ei tarkoita sitä, etteivätkö he viestittelisi perinteisemmillä tavoilla naapurien ja tuttujen kanssa. En voi olla ajattelematta sitäkään, että olemme yhteiskunnassamme mieltäneet vanhuksemme ehkä passiivisemmaksi väestönosaksi kuin mitä he todellisuudessa ovat.
Ja voihan olla, että ikäihmishankkeemme alkamisaika ei ollutkaan niin huono kuin mitä aluksi ajattelimme. Opimme etsimään ja huomaamaan, usein huomaamattomia. Juttelemaan matalalla kynnyksellä, tutustumaan heihin.
Kysymys ruoka-avusta ja eri ihmisryhmien tavoittamisesta ei pääty koronatilanteen hellittämiseen. Ukrainan sota on sysännyt elintarvikkeiden hinnat nousuun. Myös jaettavan hävikkiruoan määrä on vähentynyt. Seurakuntien ruoka-apu nojaa pitkälti juuri hävikkiruokaan. Toivon kovasti, että paikallisseurakunnilta löytyy jatkossakin resursseja olla mukana oman alueensa avustustyössä. Löytyyköhän ensi syksyn seurakuntavaaleissa ehdokkaita, joille tämä olisi tärkeää?
Tiina László
Samasta puusta - Ajatuksia auttamisesta 