Uskaltaisinko moikata vastaantulijaa?

Tapahtui viime viikolla kaupassa. Kaksi 10–11-vuotiasta tyttöä pysäyttää minut vihannestiskien välistä käsissään kaksi saintpauliaa, toinen vaaleanpunainen, toinen tummanpunainen: ”Hei, anteeks, kumman sä näistä mieluummin ostaisit? Mun äidillä on huomenna synttärit, enkä mä osaa valita.” No siinä sitten kyselin äidin mahdollista lempiväriä. Molemmat, kuulemma. Katselin lehtien alle selvittääkseni, kummassa oli enemmän nuppuja, ja sen perusteella ehdotin tummanpunaista. ”Kiitos”, sanoivat tytöt ja lähtivät terhakkaasti pakkaamaan kukkaa muovipussiin. Olipa kivat tytöt, ajattelin, ja tulin iloiselle mielelle heidän välittömyydestään lopuksi päivää.

Viime kesänä kävin ystäväni Sinikan luona Ruotsissa. Yhtenä ohjelmanumerona oli kävelyretki luonnonkauniilla lenkkipolulla. Moni muukin oli tehnyt saman ratkaisun, joten kävelijöitä riitti. En kuitenkaan ollut lainkaan varautunut siihen, että jokainen vastaantulija huikkaisi iloisesti ”hej!”Eikä se ollut hiljaista muminaa eikä vaisu ”moi”, vaan vivahteikas nouseva-laskeva hej, niin kuin ruotsalaiset sen osaavat. Itsekin rohkaistuin pian vastaamaan samalla tavalla. Vantaalle palattuani aikomukseni oli ruveta tervehtimään vastaantulevia yhtä iloisesti, mutta kummallisesti sana takertui jonnekin sisuksiin, varsinkaan kun mukana ei enää ollut koiraa, joka hännänheilutuksellaan olisi murtanut jäätä. Mielessä vahvistui ajatus, että ystävällinen tervehdys vain herättäisi toisessa epäilyn, mitähän tuolla naisella on mielessä.

Näissä mietteissä ajatus lensi Hollantiin mieheni siskon Leenan luokse. Ihmettelin, kuinka luontevasti hän jutteli milloin kaupan myyjän, kassan tai naapurien kanssa, paljon muutakin kuin vain asiaan kuuluvan tervehdyksen. Tunsitko heidät, kysyin. En tuntenut, kunhan vain rupattelimme.

Leena jäi viime syksynä leskeksi. Ikävä on päivittäin läsnä, mutta yhdestä asiasta olen varma: naapurit eivät karta surevaa, toisilleen ennestään vieraat ihmiset antautuvat keskusteluun. Siellä ei olla kokonaan yksin.

Miten vähästä voikaan tulla iloiseksi. Vastaantulijan spontaanista hei-sanasta, tyttöjen yllättävästä kysymyksestä. Sanoilla, ilmeillä, kohtaamisilla on merkitystä.

Ulla Pohjolan-Pirhonen