Kun eläin auttaa

Kuuntelin autoa ajaessani radio-ohjelmaa. Keskustelijat juttelivat luontokokemuksistaan. He olivat selvästi kaupunkilaisia, niin kuin itsekin olen. Hymähdin mielessäni: ovat taas keksineet vanhalle asialle uuden nimen! Eikö luonto ole jo meidän geeneissämme näillä leveyspiireillä? Onko tällainen käsitteellistäminen vain luonnosta vieraantuneiden kaupunkilaisten puhetta?

Rupesin kuitenkin miettimään, mikä olisi minun ”luontokokemukseni”? Samalla, kun kysyin tämän kysymyksen itseltäni, kyyneleet nousivat silmiini.

Kun perheeseeni muutti paimensukuinen lapinkoira, meillä alkoi avara luonto 24/7, jota kesti yli neljätoista vuotta. Se tuli oikeastaan vähän vahingossa. En ollut ajatellut koiran hankkimista, ennen kuin tutustuin ystävieni lapinkoiriin ja tajusin, että kodissamme oli koirankokoinen tyhjä aukko.

Sen nimi oli Kara. Lapsuudenperheessäni oli ollut rottweilereita, joten olin tottunut koiriin. Kara oli kuitenkin aivan toisenlainen. Paimenkoirana sen elämäntehtävänä oli pitää meitä silmällä ja siinä se oli järkähtämätön. Se rakasti kaikkia, joita minä rakastin. Se löysi aina heikoimman lenkin, joka tarvitsi erityistä tukea ja vahtimista. Kaikki tapahtui kuitenkin niin hienotunteisesti, ettemme lakanneet sitä koskaan ihmettelemästä. Se oli heti pentuaikojen jälkeen vanha, viisas sielu.  

Kävimme yhdessä jonkin aikaa koirakouluakin, ja siellä kaikki sujui hyvin, vaikka suurta innostusta en havainnut. Jotkut koirarodut nauttivat silmin nähden omistajan toiveiden toteuttamisesta, mutta ei Kara. Se saattoi vilkaista minua ikään kuin varmistaen, onko tämä aivan välttämätöntä. Sen kiinnostuksen kohteet ja kutsumus olivat alusta lähtien toisaalla.

Se vei minut ulos, satoi tai paistoi. Aluksi Viikin pelloille, sitten puistikkoihin, kaupunkimetsiin, ojanpientareille ja kaikenlaisille kumpareille, joilta näki kauas. Korkeat lumikasat olivat parhaita. Viimeisinä vuosina ajoimme kauemmaksi ja kävimme syvällä metsässä, missä se saattoi kulkea vapaana. Olin hankkinut kunnon vaelluskengät, joissa nilkat eivät muljahdelleet, ja aloimme kulkea omia polkujamme, kaksi vapaata sielua.

Sille elämän tarkoitus oli usein kirkkaampana kuin minulla. Vaikeina hetkinä sain lempeää ohjausta kohti arkirutiineja. Sen mukaan juuri arkirutiinit pitivät elämää koossa, kun niihin liittyi ruokaa, rakkautta ja järjestystä. Jälkimmäiseen kuului ehdottomasti myös oikea-aikainen nukkumaanmeno. Siitä saimme välillä moitteita: äänekkäitä huokauksia, tuhahduksia tai merkitseviä katseita. Kun se katsoi suoraan silmiin, tilanne oli jo vakava. Useimmiten se katsoi ohi, mutta ilman väärinymmärryksen mahdollisuutta.

Koiran (tai kissan) omistajat tietävät, kuinka paljon iloa karvaisesta perheenjäsenestä on. Niille saa nauraa, ja nauramme samalla myös itsellemmekin. Ne ovat hyviä kuuntelijoita ja niitä saa hellitellä. Karallakin oli kasapäin lempinimiä (Karppa, Karppendaalen, Karpovits, Nasu, Nasukki, Pylly jne.), aina päivästä riippuen. Kaikki kävivät, se tiesi kyllä, kenelle puhuttiin.

Kun tuli aika luopua Karasta, tiesimme tekevämme oikein, vaikka päätös oli vaikea. Se oli auttanut meitä monen monta kertaa. Nyt oli meidän vuoromme auttaa sitä.

Tiina László

Auttajana mietin miten haluaisin tulla itse autetuksi

Muutin viime kesänä uuteen asuntoon, joka oli kymmenen neliötä pienempi kuin vanha kotini. Minulla oli käsissäni valtava urakka, sillä tavaraa oli kertynyt reilusti ylitse omien tarpeitteni. Urakasta selvitäkseni pyysin apua hyvältä ystävältäni. Hän matkusti luokseni toisesta kaupungista ja auttoi minua pakkaamaan, lajittelemaan ja kantamaan tavaroita. Kaikista vaikeinta minulle oli tavarasta luopuminen, mutta siinäkin hän tuki minua niin, että sain vähennettyä reippaasti omaisuuttani.  

Muuttourakan jälkeen istuimme kahvilla Pasilassa, odottaen hänen junansa saapumista. Minulla oli jotenkin huono omatunto: minusta tuntui, että olin ystävälleni velkaa, etenkin siitä henkisestä tuesta, jonka arvoa hän ei ehkä edes itse käsittänyt. En olisi yksin pystynyt siihen, mihin hän minut kannusti.  

”Tiesitkö, Meeri”, hän sanoi minulle, ”että oikeastaan sinä teit minulle palveluksen, kun sain auttaa sinua.” Hän oli lukenut juuri artikkelin siitä, miten hyvää toisten auttaminen tekee ihmiselle. Se tuo elämään aitoa merkityksellisyyttä ja tunnetta siitä, että on hyödyllinen ja tärkeä. Lopuksi hän sanoi vielä ”kiitos”, ja minun oloni oli paljon kepeämpi.  

Auttaminen ja kiitollisuus ovat asioita, joiden kanssa olen paljon tekemisissä työssäni ruoka-avussa. Toimin yhteisötyöntekijänä Yhteisessä pöydässä, joka on Vantaan kaupungin ja Vantaan seurakuntayhtymän rahoittama hävikkilogistiikan ja ruoka-avun yhteisötyön malli. Kuljetamme viikoittain noin 10 000 kiloa hävikkiä lahjoittajilta Havukosken terminaalin kautta noin 85 paikkaan ympäri Vantaata. Verkostomme järjestöt, seurakunnat, sosiaali- ja päihdepalveluiden toimijat, kaupungin kohtaamispaikat ja asumisyksiköt hyödyntävät hävikin yhteisissä ruokahetkissä ja jakavat sitä kassijaoissa. 

Saamme työssämme osaksemme paljon kiitollisuutta, kun kuljetamme hävikkiä eri tavoin sitä hyödyntäville toimijoille. Itse koen tämän välillä hieman vaivaannuttavaksi. Ajattelen, että eihän hävikki meidän ole, vaan lahjoittajien. Ajattelen myös, että tärkeimmät teot auttamisen eteen tekevät ne lukuisat seurakuntien, järjestöjen, kaupungin ja hyvinvointialueen työntekijät ja vapaaehtoiset, jotka loihtivat hävikistä maittavaa ruokaa ja luovat sen ympärille yhteisiä hetkiä omassa toiminnassaan.  

Ennen kaikkea en ajattele, että kukaan autettava on kiitollisuudenvelassa auttajalleen. Auttaminen on valinta, avun tarvitseminen ei. Joskus auttaminen on myös velvollisuus ja vastuullinen teko. Välillä auttamisen nimissä tapahtuu asioita, joissa on kyse vallankäytöstä tai auttajan itsensä tarpeiden ja kokemusten asettamisesta etusijalle. Ruoka-avun kentällä työskentelevänä ajattelen, että etenkin hyvin haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten auttamisessa meidän auttajien tulisi pohtia oman auttamisemme lähtökohtia ja tavoitteita. Onnistummeko auttamisessamme tukemaan ihmisen toimijuutta ja kasvua omassa elämässä? Annammeko tietoa ja tuemmeko erilaisten taitojen kehittämistä? Otammeko ihmisen mukaan keskustelemaan siitä, millaista apua tämä tai vertaiset tarvitsevat? Päästämmekö hänet osaksi yhteisöämme tekijäksi, auttajaksi, kehittäjäksi, työkaveriksi?

Kesäinen muuttokokemus muistutti minua siitä, miltä vilpitön kiitollisuus tuntuu. Se syntyi siitä, että ystäväni tuli auttamaan minua asioissa, joissa itse määrittelin tarvitsevani apua; hän ei tehnyt puolestani vaan tuki minun tekemistäni, eikä tuominnut sitä, oliko valintojen tekeminen ja tavarasta luopuminen minulle helppoa vai vaikeaa. Hän oli läsnä minulle, kun tarvitsin häntä ja antoi minun tehdä omat valintani. Hän ei myöskään esittänyt auttamista pyyteettömässä valossa, vaan tunnusti sen merkityksen itselleen ja minulle. Sain kokea, että samalla kun tarvitsin itse apua, voinkin olla myös itse avuksi muille. 

Meeri Mäkimattila

Kaikilla on oikeus hyvään elämään/ Everyone has the right for a good life

Haluan esitellä itseni: nimeni on Afke den Hollander ja työskentelen Hollannissa Pelastusarmeijan palveluksessa kirkkoyhteisössä Brunssumissa/ Treebeekissä. 

Tapasin seurakuntanne papin, Tiina Lászlón viime marraskuussa Manchesterissä pidetyssä konferenssissa, jonka aiheena oli, kuinka voimme olla kirkkona läsnä yhteiskunnan marginaalissa eläville ihmisille. Hän kysyi, voisinko kirjoittaa seurakuntanne blogiin.

Olen paljon miettinyt konferenssimme aihetta omassa työssäni. Mitä tarkoittaa olla kirkkona yhteiskunnan laidalla? Luulen, että Pelastusarmeija on syntynyt juuri siellä. 1800-luvulla englantilaisilla kaduilla, missä köyhyys oli valtaisaa, missä lasten täytyi olla tehtaissa töissä pitkät päivät mitättömällä palkalla, missä naiset ajautuivat prostituutioon saadakseen leipää pöytään ja missä monet miehet jäivät työttöminä kotiin, koska työnantajilla ei ollut varaa heitä palkata. Kun tähän lisää vielä surkeat asumisolosuhteet ilman viemärijärjestelmiä tai pienintäkään yksityisyyttä, voi kuvitella, että elämä näyttäytyi yhtenä helvettinä.

Tässä helvetissä Pelastusarmeijan perustajat, William ja Catherine Booth aloittivat työnsä. He halusivat kertoa toivosta, siitä että Jumala on olemassa ja on myös ihmisiä, jotka välittävät. He huomasivat kuitenkin pian, että ihmiset eivät pysty kuuntelemaan tyhjällä vatsalla. Niinpä syntyi kirkkoyhteisö, joka ruokki nälkäisiä, vaatetti ja vieraili vankiloissa, juuri niin kuin Matteuksen evankeliumin luvussa 25 kerrotaan.

Emme elä enää 1800-luvulla, mutta ihmisten tarpeet eivät ole kadonneet minnekään. Kodit saattavat olla kauniimpia ja tilavampia, mutta jos ei ole rahaa lämmitykseen, terveelliseen ruokaan tai vaatteisiin, elämä ei ole helppoa.

Yritämme Pelastusarmeijassa kuunnella ihmisten tarpeita. Keskeinen kysymys on: ”Millaista apua tarvitset?” Ja ihmiset todella tarvitsevat monenlaisia asioita. Kaikki kuitenkin alkaa pysähtymisestä ja kuuntelemisesta. Millaista apua tarvitset? Joskus vain kuunteleminen riittää, tai se voi olla voileipä tai ruokapaketti, lämpimät kengät ja kaulaliina. Joskus tarvitaan ammattiapua.

Miksi me teemme tätä, miksi minä teen tätä?

Minulle on tärkeää, että oikeudenmukaisuus koskee kaikkia. Kukaan ole toista huonompi, ja kaikilla on oikeus hyvään elämään. Lähden liikkeelle sosiaalisen tasa-arvon ajatuksesta. Joskus se merkitsee poliittisia valintoja, mutta vielä enemmän se vaikuttaa oman elämän henkilökohtaisiin valintoihin.

Voimme auttaa ihmisiä vaatteilla, ruualla, hygienia- ja lämmitysasioissa. Mutta on myös muita tapoja. Olemme juuri avanneet paikan ihmisille, joilla on autismia, paikan jossa autistiset ihmiset voivat olla omana itsenään, ilman kysymyksiä ja selityksiä. He voivat lukea tai pelata itsekseen tai jutella ja nauraa yhdessä toisten kanssa. Tarjolla on tietysti kahvia ja ruokaa.

Ja olemme saaneet kokea siellä hienoja asioita. Noin 20-vuotias tyttö, joka ei ollut uskaltanut lähteä yksin minnekään, tuli mukaan ensin äitinsä kanssa. Muutaman viikon kuluttua hän uskalsi tulla yksin. Taas kului muutama viikko ja hän nosti katseensa ja katsoi meitä, kun puhuttelimme häntä. Parikymppinen nuorimies, joka oli vain istunut omassa huoneessaan päivät pitkät, löysi autonurkkauksessa ihmisiä, jotka ymmärsivät häntä. Tämä oli valtava ilonaihe myös hänen äidilleen.

Tässä oli vain pari esimerkkiä siitä, mitä me teemme täällä tukeaksemme ihmisiä kohti parempaa elämää. Olemme saaneet Jumalalta kutsun tähän työhön ja olen halunnut itsekin vastata siihen.

Tämä oli vain lyhyt pilkahdus hengellisen yhteisöömme ja omaankin elämääni, mutta olen iloinen, että sain jakaa sen kanssanne.

Terveisin ja kaikkea hyvää uuteen vuoteenne 2023

Afke den Hollander

First let me introduce myself: my name is Afke den Hollander and I work for the Salvation Army as a pastor in a ’corps’, a church community in the south of the Netherlands, in Brunssum/Treebeek.

I was asked to write a piece for this blog because I participated with Tiina in a conference in Manchester, where the theme was: how can you be church in the margins of society.

That is a question that always concerns me personally. But what is being a church on the margins of society? I think that the Salvation Army was, as it were, ’born’ on the margins of society. On the street in 19th century England, where poverty was enormous, where children had to work long hours in the factories for pittance wages and where women, out of desperation, turned to prostitution just to get a little food and where men often remained home unemployed. because they were too expensive to participate in the labor process. Add to that a most miserable living situation, without any form of sewerage or privacy, and you understand that life is hell, as it were.

In that hell, the founders of the Salvation Army, William and Catherine Booth came with a message of hope: there is a God, but there are also people who care about you. But they soon discovered that an empty stomach has no ears and so a church was born on the margins that fed the hungry, clothed the naked and visited the imprisoned. Exactly as described in Matthew 25.

We no longer live in the 19th century. But the need of the people is no less. The houses may be nicer and more spacious, but if there is no money to maintain or heat the house, if there is no money to buy healthy food or new clothes, then life is really not a party.

As the Salvation Army, we try to listen to the needs of the people. “What do you need?” is a central question. And then you discover that people need all sorts of things. But that it starts with attention and listening. What do you need? Sometimes that’s just that listening ear, or a sandwich or a food package, or warm shoes and a scarf. Sometimes professional help is required. We try to provide or mediate for that.

Why do we do that, why do I do that? Personally, I do this because I believe that justice should be done to all people. This means that you start from the principle that one person is not worth more than another. That we all have an equal right to a good life. We can build further on that basis of equality.

Sometimes you have to make political choices for that. But you can propagate that principle much more in your personal life.

If someone comes to our door and they don’t have money, we can help with clothes or with food. Or people can take a shower with us or get a plate of hot food. Or if there are people in this winter who have a cold house because they cannot heat the stove because of the energy prices, they are welcome to spend the day in our heated building.

But there’s more.

We have started a walk-in for people with autism in our church. To offer them a place where they can just be themselves. Where no questions are asked, where they don’t have to explain anything, where they can sit in a corner with a book or a game, but where they can also talk and laugh with each other. And drinking coffee and eating soup of course.

We see great things happening there. A girl of about 20 years old, who did not dare to go anywhere alone, came to us with her mother. After a few weeks she dared to come alone. After a few more weeks, she dared to look up and greet you when you address her. Another nice thing is that a mother who wanted to choose a jacket for her child, saw that the children’s clothing in the second chance store had not been selected and now volunteers in the children’s clothing corner on Monday. A young man of 21 who always sat in his room comes to the car corner because he meets people there who understand him. His mother is so happy with this.

These are just a few examples of what we do to help people have a good life. We do it because we want to do the work of God here on earth. He has called us for this and we, but also I personally want to respond to that call.

You have been able to have a small insight into my life, into my church. Thank you for giving me this opportunity.

With greetings best wishes for 2023,

Afke den Hollander

Vanhukset katosivat ruokajonoista pääkaupunkiseudulla – vaan miten kävikään Vantaankoskella?

Kirkko ja kaupunki (19.4.22) kirjoitti, kuinka korona-aika on vähentänyt ruoka-apua hakevien vanhusten määrää pääkaupunkiseudun ruokajakeluissa. Meidän kokemuksemme on toisenlainen: korona-aika sai ikäihmiset liikkeelle!

Jaoimme jo ennen koronaa seurakuntamme diakoniapäivystyksissä jonkin verran  hävikkiruokaa. Yli 80-vuotiaita avunhakijoita oli kuitenkin hyvin vähän. Meillä kävi sen sijaan juuri eläkkeelle jääneitä, joilla menot ja velat olivat yhä samat kuin työelämässä mutta tulot pudonneet. Ei ole helppoa sopeutua uuteen tilanteeseen.

Kun koronarajoitukset astuivat voimaan, seurakuntien diakoniatyön avopäivystykset sulkeutuivat kaikkialla Vantaalla. Auttamistyötä toki jatkettiin, mutta se sai nyt koronaturvallisempia muotoja. Vantaankoskella organisoimme ennakkoilmoittautumiseen perustuvan ruokakassien jaon kahdesti viikossa. Saimme Virtakirkolta lisää varastotilaa ruoan säilytykseen, ja rekrytoimme vapaaehtoisia mukaan.

Samoihin aikoihin alkoi seurakunnassamme Irja Kaartisen testamenttivaroin ikäihmishanke, jossa diakoniatyö oli mukana. Hankkeen ajoitus näytti todella hankalalta, sillä korona laittoi kaiken yhteisöllisen toiminnan pitkiksi ajoiksi tauolle. Vanhusten tavoittaminen ryhmien, olotilakahviloiden ja yhteisöruokailujen kautta kävi mahdottomaksi. Hanke kuitenkin antoi meille lisää taloudellisia mahdollisuuksia tukea yli 65-vuotiaita. Aloimme etsiä eniten apua tarvitsevia ruokassien hakijoiden joukosta ja muiden verkostojemme kautta.

Kun korona alkoi keväällä 2020, Vantaan kaupunki ja Vantaan seurakunnat organisoivat hävikkiruokakassien kotiin viemisen yli 70-vuotiaille. Näin tapahtui Vantaankoskellakin. Teimme yhteistyötä mm. SPR:n kanssa. Kassin tilaajalta ei kysytty tuloja vaan avun tarvetta, kaikilla kun ei ollut läheisiä auttamassa ja käymässä kaupassa. Vaikka ruokakassien kotiin vieminen kesti vain runsaat pari kuukautta, sen merkitys oli kaikessa konkreettisuudessaan myös symbolinen: iäkkäistä on pidettävä huolta.

Seniori-ikäisiä alkoi vähitellen ilmaantua yhä enemmän myös ruokakassien hakijoiksi. Tieto oli levinnyt. Vanhimmat hakijat olivat yli 90-vuotiaita. Monet heistä tukivat pienistä rahoistaan koronan takia ahdinkoon joutuneita lapsiaan ja heidän perheitään ja joutuivat hakemaan sitten itselleen ruoka-apua. Jos he eivät voineet auttaa lapsiaan rahallisesti, he veivät heille ainakin ruokaa. He eivät olleet vain avun kohteita vaan auttoivat itsekin toisia. Toki avunhakijoiden joukossa oli myös aivan yksin jääneitä, pienellä eläkkeellään kituuttavia vanhuksia.

Olen keskustellut ikäihmisten liikkumisesta korona-aikana myös Martinlaakson ostarilla ruoka-apua jakavien vapaaehtoisten kanssa, ja he kertovat samaa: vanhukset ovat olleet koko korona-ajan näkyvä ryhmä heidänkin ruokajaossaan.

Syitä on varmasti useampia. Ainakin sen voisi sanoa, että ruoan hakemista ei ole koettu korona-aikana samalla tavalla leimaavaksi kuin ehkä aiemmin. Kaikkien täytyy syödä. Ehkä tuo ruokakassien kotiin vieminen koronan alkaessa vahvisti tätä ajatusta.

Osalle ikäihmisiä some on jäänyt vieraaksi, mutta se ei tarkoita sitä, etteivätkö he viestittelisi perinteisemmillä tavoilla naapurien ja tuttujen kanssa. En voi olla ajattelematta sitäkään, että olemme yhteiskunnassamme mieltäneet vanhuksemme ehkä passiivisemmaksi väestönosaksi kuin mitä he todellisuudessa ovat.

Ja voihan olla, että ikäihmishankkeemme alkamisaika ei ollutkaan niin huono kuin mitä aluksi ajattelimme. Opimme etsimään ja huomaamaan, usein huomaamattomia. Juttelemaan matalalla kynnyksellä, tutustumaan heihin.

Kysymys ruoka-avusta ja eri ihmisryhmien tavoittamisesta ei pääty koronatilanteen hellittämiseen. Ukrainan sota on sysännyt elintarvikkeiden hinnat nousuun. Myös jaettavan hävikkiruoan määrä on vähentynyt. Seurakuntien ruoka-apu nojaa pitkälti juuri hävikkiruokaan. Toivon kovasti, että paikallisseurakunnilta löytyy jatkossakin resursseja olla mukana oman alueensa avustustyössä. Löytyyköhän ensi syksyn seurakuntavaaleissa ehdokkaita, joille tämä olisi tärkeää?

Tiina László

Miksi minä – entä muut?

Vuosia sitten olin 7-vuotiaan tyttäreni ja muutaman naisystäväni kanssa lomamatkalla Pohjois-Kyproksella. Kun paluupäivä koitti, alkoi tulla huolestuttavia uutisia ja lopulta varma tieto, että meitä 160 suomalaista noutamaan tullut kone – sama, jolla olimme tulleet – oli huonoissa sääoloissa syöksynyt vuoristoon vain parikymmentä kilometriä ennen kenttää. Kaikki koneessa olleet, yhteensä 15 henkeä, olivat menehtyneet. Monien kasvot olivat muistissa viikon takaiselta tulolennoltamme.

Kun onnettomuudesta yhä järkyttyneenä palasin Suomeen, sain monilta myötätuntoisia kommentteja: ”Hienoa, että te selvisitte”, ”Pääasia, että te olette hengissä”, ”Teillä oli varjelusta”. Totta kai itsekin olin kiitollinen elämästä, mutta nuo toivotukset eivät kuitenkaan juuri lohduttaneet. Tuntui, kuin itsekin olisimme olleet mukana tuhoisassa onnettomuudessa, ja mielessäni pyöri kysymys, millä oikeudella me selvisimme.

Olen alkanut vierastaa hengellisessä puheessa yhä enemmän sellaista julistusta, jossa kerrotaan, miten tärkeää on tehdä omakohtainen ratkaisu, ottaa vastaan sovitus tai Jeesus henkilökohtaisena Vapahtajana. Näen tällaisessa henkilökohtaisen uskonratkaisun tuputtamisessa saman ongelman kuin lento-onnettomuuden jälkeisissä lohdutuksissa: tärkeintä on minun, yksityisen ihmisen sielu ja sen pelastuminen.

Mitä enemmän ihmiseltä patistetaan henkilökohtaista uskoa, sen suurempi on vaara, että hän käpertyy oman sielunpelastumisensa ympärille. Ajatus pelastuksesta ja iankaikkisesta elämästä tuntuu henkilökohtaiselta palkinnolta, jonka vastapainona on iankaikkisen kadotuksen uhka. Kyselen yhä enemmän, millaisen kuvan Raamatun Jumalasta olemme saaneet ja millaisena sen välitämme eteenpäin.

Jumala on Raamatussa ensisijaisesti kansan, ei niinkään yksityisen ihmisen Jumala. Siksi minua puhuttelee Raamatussa esimerkiksi Luukkaan evankeliumin kuva isännästä, joka kutsuu juhlaan kaikkia ja kaikenlaisia ihmisiä, haalii heitä lopulta teiltä ja aitovieriltäkin. Tai vertaus isästä, joka juoksee vastaan perinnön haaskannutta poikaansa, ei vain ottaakseen tuhlurin takaisin kotiin, vaan yhtä paljon saadakseen vanhemman veljen samaan pöytään, viettämään koko perheen voimin yhteistä iloista paluujuhlaa koko talonväen kanssa.

Tai vertaus Jumalasta, joka kanaemon tavoin tahtoo koota kaikki siipiensä suojaan. Oikeastaan perustelen taivasta ja iankaikkista elämääkin eniten siksi, että siellä ovat tallessa ja Jumalan huomassa esimerkiksi kaikki ne miljoonat nälkään tai sotiin kuolleet lapset tai kaikki, joita täällä maan päällä kukaan ei ole tarvinnut eikä kaivannut. Jumalan rakkaus ei ole valikoivaa vaan tuhlailevaa. Siksi minuakin kutsutaan mukaan.

Ulla Pohjolan-Pirhonen

Armon Jumala on auttamisessa läsnä

Avustustyö on hyvin arvostettua joka puolella maailmaa ja varsinkin länsimaissa. Muualla maailmassa se on myös kirkon tärkeää toimintaa. Miksi avustustyötä länsimaisissa yhteiskunnissa arvostetaan niin paljon? Ehkä se johtuu siitä, että ihmiset näkevät ja seuraavat maailman uutisia, joissa on jatkuvasti esillä ihmiskunnan kriisit ja nälänhätä. He miettivät omaa rooliaan maailman hädässä, ja myös sitä, että perinteisesti länsimaat ovat ottaneet johtoroolin maailman ongelmissa. 

Hätä on tullut osaksi meidän elämäämme  kaikkialla maailmassa. Se ei ole enää irrallinen nälänhätä jossakin, kriisitilanne jossain kaukana, vaan hätä on meidän jokaisen lähellä ja lähipiirissä. Tänä päivänä hätä on kokonaisvaltaisempaa ja vaikuttaa ihmisen elämään monella eri tasolla.

Armeliaisuus ja evankeliumi kulkevat käsi kädessä. Myös lähetystyössä tehdään avustustyötä, annetaan sosiaalista, koulutuksellista ja lääketieteellistä apua , jota kutsutaan ”kristilliseksi lähetystyöksi”. Nykyaikana iso osa lähetystyöstä suuntautuu avustustoimintaan, eli sairaaloiden rakentamiseen jne. Lähetystyön täytyy muuntautua erilaisiin tilanteisiin ja olemassa olevaan aikaan. Olemme saaneet käskyn rakastaa lähimmäistämme itse meidän Herraltamme Jeesukselta Kristukselta. 

Kristillinen avustustyö on samalla evankeliumin julistamista käytännössä. Heikossa asemassa ja sosiaalisessa hädässä oleva ihminen kaipaa kuitenkin ymmärrystä siitä, millä motiivilla häntä autetaan. Kun motiivi on tiedossa, hänen on helpompi ottaa vastaan ja kokea Jumalan rakkautta ja arvostusta. 

Auttajan aito ja nöyrä asenne kohtaamisessa on tärkeää sekä avuntarpeessa olevalle että auttajalle itselleenkin. Kertomukset Jeesuksen elämästä kuvaavat sitä, kuinka Jeesus osoitti evankeliumia julistaessaan rakkautta ja laupeutta yhtä aikaa. Kristillinen avustustyö ja laupeudentyö kuuluvat yhteen. Se on rakkauden käskyn motivoimaa työtä: rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. 

Puolalainen sosiologi ja filosofi Zygmunt Bauman (1925-2017) on pohtinut ihmisten suhdetta toisiinsa kohtaamistilanteessa ja näihin tilanteiseen liittyviä ennakkoluuloja. Hän korosti kohtaamisessa ihmisenä olemisen tärkeyttä, olemalla vain Minä ja Sinä, ilman ennakkoluuloja. Kristus on antanut Raamatussa auttamisesta hyvän esimerkin. Kaikissa tilanteessa Hän kohtasi ihmisen ainutkertaisena yksilönä. 

Mark Saba

Sandra, 76

Synnyin Afganistanin maaseudulla tavalliseen maanviljelijäperheeseen. Viljasatomme oli täysin riippuvainen sateesta, jota saatiin vain harvoin. Läheisessä kaupungissa oli sekä ala- että yläasteen koulu, mutta ne olivat vain pojille. Jos poika halusi mennä lukioon, hänen oli lähdettävä 700 kilometrin päähän pääkaupunkiin. Minä en päässyt kouluun ollenkaan.

Elämä oli kotiseudulla vaikeaa, mutta oli iloakin, sillä ympärillä oli aina perhettä. Perhe on tärkeä. Kylässämme naiset ja miehet, tytöt ja pojat tekivät töitä yhdessä. Nuorilla oli omia juttujaan. Juhlissa naiset ja miehet asettuivat huoneen vastakkaisille puolille ja lauloivat kilpaa.

Muutimme Suomeen kaksikymmentäyksi vuotta sitten. Sitä edelsi yhdeksän vuotta Pakistanissa, jonne olimme paenneet. Mieheni oli ollut mukana politiikassa, siksi oli lähdettävä. Pakistanissakin saimme pelätä. Vasta kun istuimme lentokoneessa matkalla Suomeen, pelko alkoi hellittää.

En osaa lukea enkä kirjoittaa omalla äidinkielelläni, mutta Suomessa olen oppinut kirjoittamaan nimeni, osoitteeni ja lasteni nimet. Tunnen myös kaikki numerot.

Minulla on kuusi lasta. Yksi lapsista kuoli 30-vuotiaana, enkä ole siitä surusta toipunut. Sen jälkeen uuden oppiminen on ollut hankalaa. Muistini ei pelaa niin kuin ennen.

Kaipaan Afganistanissa asuvia sisaruksiani. Ja nyt koronan aikana olen kaivannut kovasti myös suomalaisia ystäviäni, joita olen täällä saanut.

Olemme saaneet kaikki kuusi lastamme koulutettua. Lastenlapsilleni olen sanonut, että opiskelkaa ahkerasti, sillä teillä on siihen nyt mahdollisuus. Olkaa ahkeria ja yritteliäitä ja kaikille ystävällisiä.

Kymmenen vuotta sitten kotiseudulleni perustettiin ala-aste myös tytöille. Alueella, jossa on sodittu 43 vuotta, kehitys menee hitaasti eteenpäin. Nyt tytöiltä on taas estetty koulunkäynti. Koska koulun ovet taas avautuvat heille, en tiedä, mutta ilman tyttöjen kouluttamista kotimaallani ei ole toivoa.

(Kuvassa olevaa paikallista käsityötä käytetään kuumana päivänä viuhkan tapaan)

haastatteli tulkin välityksellä Tiina László

Lea, 90

”Lapsena tein paljon isän kanssa töitä yhdessä: syötin viljaa puimakoneeseen, olin kaatamassa tukkeja, tein puusaaveja. Ja ompelin paljon, ensin kaikki nukenvaatteet, sitten omani. 14-vuotiaana tein itselleni kengät isän sarkahousuista, kolminkertaiset tallukkaat, joihin suutari antoi lestin. Hän ei kuitenkaan meinannut sitten uskoa, että minä olin itse ne ommellut. Ompelin isän kanssa miesten turkkeja, niissä oli paljon työtä. Isä oli räätäli, äiti koulutettu ompelija. Minä en käynyt kouluja, kun sota tuli väliin.

Isä hoiti minua paljon. Hän opetti minut rukoilemaan ja auttamaan muita.

Sain neljä lasta. Olen katunut, etten eronnut miehestäni aiemmin. Hän muutti toiselle paikkakunnalle töihin ja jätti minut selviämään yksin lasten kanssa. Tuli välillä vain käymään ja oli väkivaltainen. Kerran jo luulin, että kuolen, kun hän piti pyssyä niskassani. Vain vuokraisännän väliintulo pelasti minut.

Kun vielä olimme naimisissa, rakensin tiilitalon. Kaksi viikkoa mukana oli muurari, mutta sitten hän kuoli. Hän oli onneksi ehtinyt neuvoa minua. Tein valut ja sekoitin sementin lapiolla. Kannoin tiilet, muurasin ja rappasin. Kun rakennustarkastaja tuli, hän oli näkemäänsä tyytyväinen ja sanoi, että on selvästi ammattitaitoisen ihmisen työtä!

Kattoa en pystynyt tekemään omin voimin, mutta maalasin sen yksin.

Nyt on vähän vaikeaa, kun on vakavia sairauksia, kuulo menee ja näkö huonontunut. Liikkuminenkin on hankalaa. Elinaikaa ei ole enää paljon. Mutta ompelin pojalle tänä syksynä vielä kolmet housut. Pidin pahvinpalaa vierellä että tulee suoraa ommelta.

Jumalaan turvaaminen on pitänyt minut pinnalla.

Elämä on ollut toisaalta hirveän rikasta. Pääsin myöhemmin matkustelemaan, kävin monessa maassa. Kolme viikkoa olin Israelissa ja vierailimme myös Jeesuksen haudalla. Mittailin sitä hautapenkkiä ja ajattelin, että Jeesus on ollut korkeintaan minun pituiseni. Siihen aikaan ihmiset olivat lyhyempiä.

Että onko vielä unelmia? Haaveilen siitä, että pääsisin Taivaan kotiin ja saisin hoitaa siellä ruusuja. Rakastan ruusuja ja puutarhanhoitoa.

Nuoremmille haluaisin sanoa, että elämää varten kannattaa harjoitella monenlaisia kädentaitoja, sillä aina voi tulla myös huonompia aikoja. Silloin kaikenlaisesta osaamisesta on hyötyä!”

haastatteli Tiina László

Liisa, 83

”En enää pysty kirjoittamaan, en kortteja enkä tekstiviestejä. Mutta jäin henkiin, pystyn puhumaan ja liikkumaan. Päällimmäinen tunne on kiitollisuus, koko elämästä.

Paljon on ehtinyt tapahtunut. Menin naimisiin leskimiehen kanssa, jolla oli kolme lasta. Siihen aikaan ei puhuttu uusperheistä, sitä sanaa ei tunnettu. Sitten sattui se tragedia, että nuorin lapsi kuoli tapaturmaisesti. Olin paistamassa juuri lettuja, kun ovikello soi ja minulle tultiin kertomaan, mitä oli tapahtunut. Juoksin ulos, mutta ambulanssi oli jo vienyt pojan. Olin ostanut hänelle uudet farkut, ja sairaalassa housut annettiin syliini yhtenä myttynä. Housujen taskut oli yhä täynnä pieniä kiviä, pojan aarteita. Tällaisia asioita sitä muistaa.

Se oli kova alku avioliitolle.

Olen paljon yksin ja mietin mennyttä elämää. Vuosipäivät nostavat ikävän. Miehen kuolemasta on nyt viisi vuotta. Kun hän kuoli, toivoin hänen arkulleen paljon valkovuokkoja. Kukkakauppias kävi itse niitä poimimassa. Kun sitten muutin yksin tänne palvelutaloon, huomasin, että talon ympärillä kasvoi valkovuokkoja. Tuli tunne, etten olekaan yksin: Jumala on täälläkin kanssani.

Sain ensimmäisen kohtauksen jo kaksikymmentä vuotta sitten. Lapsenakin sairastelin paljon. Siihen aikaan ei ollut penisilliiniä. Muistan, kuinka äiti laittoi minut potkukelkkaan ja vei sairaalaan. Siellä hän sanoi: ”Taivaan isän enkelit suojelevat sinua!”

Tein pitkään töitä kuolevien parissa. Voisi sanoa, että työni tulokset ovat mullan alla.

 Vanhenemista varten ei voi käydä kursseja, sitä ei voi kokea etukäteen. En ole kuitenkaan hävennyt ikääntymistä. Pitkään pärjäsin kepin kanssa, käytin julkisia ja rakastin ratikalla ajelua. Mutta ei vanheneminen ole hauskaa, kun liikkumiseni on muuttunut niin vaikeaksi. Sukkiakin on vaikea saada jalkaan. Toistaiseksi jokainen päivä on kuitenkin ollut elämisen arvoinen.”

Haastatteli Tiina László

Antero, 94

”Vanheneminen … ei se oikeastaan tunnu mitenkään erikoiselta. Aika vain kuluu nopeammin.

Olen ajatellut paljon elämääni. Toisaalta olen hyvin tyytyväinen, toisaalta tyytymätön. Tekisin joitakin asioita toisin. Mutta tein silloin parhaani mukaan, sen tiedon varassa, joka minulla oli silloin. Tiedän nyt enemmän.

Tapio Rautavaara lauloi: ´Päivääkään en vaihtaisi pois´, mutta minä vaihtaisin kyllä monta päivää. Jos jotain voisin muuttaa, juttelisin enemmän vaimoni kanssa. Kumpikaan meistä ei puhunut tarpeeksi.

Ajattelen kuitenkin niin, että minulla on ollut lapsuudesta alkaen hyvä tuuri. Lapsuuden sain elää isossa perheessä kuin lapsi. Sain leikkiä paljon, mutta kotona oli määrätyt hommat, jotka piti tehdä. Sain olla isän kanssa paljon. Moni yhteinen hetkemme liittyi kalastukseen.  Minua tosin aamu-unisena harmitti, kun piti herätä aikaisin kalaan, ja kaikki muut saivat jäädä nukkumaan. 

Perheeni selvisi sodan jaloista. Kun oli jätettävä koti, aikuisilla oli kova huoli.  Meidät pakattiin laivaan. Siellä minua kiinnosti eniten laivan konehuoneen höyrykone. Junassa nukuin seisaaltani. Onneksi satoi lunta, pommittajat eivät nähneet meitä. 

Minä en joutunut sotaan. Olisin ollut se seuraava vuosikerta, joka olisi kutsuttu, jos sota olisi jatkunut.

Nuoremmille sanoisin, ettei kannata sahata sahanpurua. Jos on jokin asia, jolle ei voi mitään, niin turha jäädä siihen jumiin. Aina se ei onnistu, mutta siihen kannattaa pyrkiä. Tulee mieleen myös Iiro Viinasen lausahdus: ´Maksakaa verot iloiten´. Se mikä täytyy antaa, se täytyy antaa, eikä murehtia asiaa sen enempää.

Minua kiinnostaa moni asia, sellaiset kuin historia, tekniikka ja eläimet. Opetin pojan koiran juoksemaan kävelymatolla. Harrastan myös sukututkimusta. Jos sitä ei olisi, katselisin varmaan telkkaria päivät pitkät silmät kiinni ja suu auki. Autolla olen ajanut miljoona kilometriä. Se liittyi työhöni. Ajoin autoa niin kauan, kunnes tuli ensimmäinen läheltä piti –tilanne, jossa olisin itse ollut syyllinen. Silloin luovuin autosta. Nyt muut kuljettavat minua.

Olen hyvin sukurakas. Sen haluaisin sanoa, että pitäkää huolta toisistanne. Ajattelen usein sellaisia, joilla ei ole sukua ympärillään ja kuinka orvoksi voi silloin itsensä tuntea. Elämä on sellaista, että jos nyt menee hyvin, huomenna voi tilanne olla toisin. Jossain vaiheessa apua tarvitsevat kaikki.”

haastatteli Tiina László