Vanhukset katosivat ruokajonoista pääkaupunkiseudulla – vaan miten kävikään Vantaankoskella?

Kirkko ja kaupunki (19.4.22) kirjoitti, kuinka korona-aika on vähentänyt ruoka-apua hakevien vanhusten määrää pääkaupunkiseudun ruokajakeluissa. Meidän kokemuksemme on toisenlainen: korona-aika sai ikäihmiset liikkeelle!

Jaoimme jo ennen koronaa seurakuntamme diakoniapäivystyksissä jonkin verran  hävikkiruokaa. Yli 80-vuotiaita avunhakijoita oli kuitenkin hyvin vähän. Meillä kävi sen sijaan juuri eläkkeelle jääneitä, joilla menot ja velat olivat yhä samat kuin työelämässä mutta tulot pudonneet. Ei ole helppoa sopeutua uuteen tilanteeseen.

Kun koronarajoitukset astuivat voimaan, seurakuntien diakoniatyön avopäivystykset sulkeutuivat kaikkialla Vantaalla. Auttamistyötä toki jatkettiin, mutta se sai nyt koronaturvallisempia muotoja. Vantaankoskella organisoimme ennakkoilmoittautumiseen perustuvan ruokakassien jaon kahdesti viikossa. Saimme Virtakirkolta lisää varastotilaa ruoan säilytykseen, ja rekrytoimme vapaaehtoisia mukaan.

Samoihin aikoihin alkoi seurakunnassamme Irja Kaartisen testamenttivaroin ikäihmishanke, jossa diakoniatyö oli mukana. Hankkeen ajoitus näytti todella hankalalta, sillä korona laittoi kaiken yhteisöllisen toiminnan pitkiksi ajoiksi tauolle. Vanhusten tavoittaminen ryhmien, olotilakahviloiden ja yhteisöruokailujen kautta kävi mahdottomaksi. Hanke kuitenkin antoi meille lisää taloudellisia mahdollisuuksia tukea yli 65-vuotiaita. Aloimme etsiä eniten apua tarvitsevia ruokassien hakijoiden joukosta ja muiden verkostojemme kautta.

Kun korona alkoi keväällä 2020, Vantaan kaupunki ja Vantaan seurakunnat organisoivat hävikkiruokakassien kotiin viemisen yli 70-vuotiaille. Näin tapahtui Vantaankoskellakin. Teimme yhteistyötä mm. SPR:n kanssa. Kassin tilaajalta ei kysytty tuloja vaan avun tarvetta, kaikilla kun ei ollut läheisiä auttamassa ja käymässä kaupassa. Vaikka ruokakassien kotiin vieminen kesti vain runsaat pari kuukautta, sen merkitys oli kaikessa konkreettisuudessaan myös symbolinen: iäkkäistä on pidettävä huolta.

Seniori-ikäisiä alkoi vähitellen ilmaantua yhä enemmän myös ruokakassien hakijoiksi. Tieto oli levinnyt. Vanhimmat hakijat olivat yli 90-vuotiaita. Monet heistä tukivat pienistä rahoistaan koronan takia ahdinkoon joutuneita lapsiaan ja heidän perheitään ja joutuivat hakemaan sitten itselleen ruoka-apua. Jos he eivät voineet auttaa lapsiaan rahallisesti, he veivät heille ainakin ruokaa. He eivät olleet vain avun kohteita vaan auttoivat itsekin toisia. Toki avunhakijoiden joukossa oli myös aivan yksin jääneitä, pienellä eläkkeellään kituuttavia vanhuksia.

Olen keskustellut ikäihmisten liikkumisesta korona-aikana myös Martinlaakson ostarilla ruoka-apua jakavien vapaaehtoisten kanssa, ja he kertovat samaa: vanhukset ovat olleet koko korona-ajan näkyvä ryhmä heidänkin ruokajaossaan.

Syitä on varmasti useampia. Ainakin sen voisi sanoa, että ruoan hakemista ei ole koettu korona-aikana samalla tavalla leimaavaksi kuin ehkä aiemmin. Kaikkien täytyy syödä. Ehkä tuo ruokakassien kotiin vieminen koronan alkaessa vahvisti tätä ajatusta.

Osalle ikäihmisiä some on jäänyt vieraaksi, mutta se ei tarkoita sitä, etteivätkö he viestittelisi perinteisemmillä tavoilla naapurien ja tuttujen kanssa. En voi olla ajattelematta sitäkään, että olemme yhteiskunnassamme mieltäneet vanhuksemme ehkä passiivisemmaksi väestönosaksi kuin mitä he todellisuudessa ovat.

Ja voihan olla, että ikäihmishankkeemme alkamisaika ei ollutkaan niin huono kuin mitä aluksi ajattelimme. Opimme etsimään ja huomaamaan, usein huomaamattomia. Juttelemaan matalalla kynnyksellä, tutustumaan heihin.

Kysymys ruoka-avusta ja eri ihmisryhmien tavoittamisesta ei pääty koronatilanteen hellittämiseen. Ukrainan sota on sysännyt elintarvikkeiden hinnat nousuun. Myös jaettavan hävikkiruoan määrä on vähentynyt. Seurakuntien ruoka-apu nojaa pitkälti juuri hävikkiruokaan. Toivon kovasti, että paikallisseurakunnilta löytyy jatkossakin resursseja olla mukana oman alueensa avustustyössä. Löytyyköhän ensi syksyn seurakuntavaaleissa ehdokkaita, joille tämä olisi tärkeää?

Tiina László

Miksi minä – entä muut?

Vuosia sitten olin 7-vuotiaan tyttäreni ja muutaman naisystäväni kanssa lomamatkalla Pohjois-Kyproksella. Kun paluupäivä koitti, alkoi tulla huolestuttavia uutisia ja lopulta varma tieto, että meitä 160 suomalaista noutamaan tullut kone – sama, jolla olimme tulleet – oli huonoissa sääoloissa syöksynyt vuoristoon vain parikymmentä kilometriä ennen kenttää. Kaikki koneessa olleet, yhteensä 15 henkeä, olivat menehtyneet. Monien kasvot olivat muistissa viikon takaiselta tulolennoltamme.

Kun onnettomuudesta yhä järkyttyneenä palasin Suomeen, sain monilta myötätuntoisia kommentteja: ”Hienoa, että te selvisitte”, ”Pääasia, että te olette hengissä”, ”Teillä oli varjelusta”. Totta kai itsekin olin kiitollinen elämästä, mutta nuo toivotukset eivät kuitenkaan juuri lohduttaneet. Tuntui, kuin itsekin olisimme olleet mukana tuhoisassa onnettomuudessa, ja mielessäni pyöri kysymys, millä oikeudella me selvisimme.

Olen alkanut vierastaa hengellisessä puheessa yhä enemmän sellaista julistusta, jossa kerrotaan, miten tärkeää on tehdä omakohtainen ratkaisu, ottaa vastaan sovitus tai Jeesus henkilökohtaisena Vapahtajana. Näen tällaisessa henkilökohtaisen uskonratkaisun tuputtamisessa saman ongelman kuin lento-onnettomuuden jälkeisissä lohdutuksissa: tärkeintä on minun, yksityisen ihmisen sielu ja sen pelastuminen.

Mitä enemmän ihmiseltä patistetaan henkilökohtaista uskoa, sen suurempi on vaara, että hän käpertyy oman sielunpelastumisensa ympärille. Ajatus pelastuksesta ja iankaikkisesta elämästä tuntuu henkilökohtaiselta palkinnolta, jonka vastapainona on iankaikkisen kadotuksen uhka. Kyselen yhä enemmän, millaisen kuvan Raamatun Jumalasta olemme saaneet ja millaisena sen välitämme eteenpäin.

Jumala on Raamatussa ensisijaisesti kansan, ei niinkään yksityisen ihmisen Jumala. Siksi minua puhuttelee Raamatussa esimerkiksi Luukkaan evankeliumin kuva isännästä, joka kutsuu juhlaan kaikkia ja kaikenlaisia ihmisiä, haalii heitä lopulta teiltä ja aitovieriltäkin. Tai vertaus isästä, joka juoksee vastaan perinnön haaskannutta poikaansa, ei vain ottaakseen tuhlurin takaisin kotiin, vaan yhtä paljon saadakseen vanhemman veljen samaan pöytään, viettämään koko perheen voimin yhteistä iloista paluujuhlaa koko talonväen kanssa.

Tai vertaus Jumalasta, joka kanaemon tavoin tahtoo koota kaikki siipiensä suojaan. Oikeastaan perustelen taivasta ja iankaikkista elämääkin eniten siksi, että siellä ovat tallessa ja Jumalan huomassa esimerkiksi kaikki ne miljoonat nälkään tai sotiin kuolleet lapset tai kaikki, joita täällä maan päällä kukaan ei ole tarvinnut eikä kaivannut. Jumalan rakkaus ei ole valikoivaa vaan tuhlailevaa. Siksi minuakin kutsutaan mukaan.

Ulla Pohjolan-Pirhonen

Armon Jumala on auttamisessa läsnä

Avustustyö on hyvin arvostettua joka puolella maailmaa ja varsinkin länsimaissa. Muualla maailmassa se on myös kirkon tärkeää toimintaa. Miksi avustustyötä länsimaisissa yhteiskunnissa arvostetaan niin paljon? Ehkä se johtuu siitä, että ihmiset näkevät ja seuraavat maailman uutisia, joissa on jatkuvasti esillä ihmiskunnan kriisit ja nälänhätä. He miettivät omaa rooliaan maailman hädässä, ja myös sitä, että perinteisesti länsimaat ovat ottaneet johtoroolin maailman ongelmissa. 

Hätä on tullut osaksi meidän elämäämme  kaikkialla maailmassa. Se ei ole enää irrallinen nälänhätä jossakin, kriisitilanne jossain kaukana, vaan hätä on meidän jokaisen lähellä ja lähipiirissä. Tänä päivänä hätä on kokonaisvaltaisempaa ja vaikuttaa ihmisen elämään monella eri tasolla.

Armeliaisuus ja evankeliumi kulkevat käsi kädessä. Myös lähetystyössä tehdään avustustyötä, annetaan sosiaalista, koulutuksellista ja lääketieteellistä apua , jota kutsutaan ”kristilliseksi lähetystyöksi”. Nykyaikana iso osa lähetystyöstä suuntautuu avustustoimintaan, eli sairaaloiden rakentamiseen jne. Lähetystyön täytyy muuntautua erilaisiin tilanteisiin ja olemassa olevaan aikaan. Olemme saaneet käskyn rakastaa lähimmäistämme itse meidän Herraltamme Jeesukselta Kristukselta. 

Kristillinen avustustyö on samalla evankeliumin julistamista käytännössä. Heikossa asemassa ja sosiaalisessa hädässä oleva ihminen kaipaa kuitenkin ymmärrystä siitä, millä motiivilla häntä autetaan. Kun motiivi on tiedossa, hänen on helpompi ottaa vastaan ja kokea Jumalan rakkautta ja arvostusta. 

Auttajan aito ja nöyrä asenne kohtaamisessa on tärkeää sekä avuntarpeessa olevalle että auttajalle itselleenkin. Kertomukset Jeesuksen elämästä kuvaavat sitä, kuinka Jeesus osoitti evankeliumia julistaessaan rakkautta ja laupeutta yhtä aikaa. Kristillinen avustustyö ja laupeudentyö kuuluvat yhteen. Se on rakkauden käskyn motivoimaa työtä: rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. 

Puolalainen sosiologi ja filosofi Zygmunt Bauman (1925-2017) on pohtinut ihmisten suhdetta toisiinsa kohtaamistilanteessa ja näihin tilanteiseen liittyviä ennakkoluuloja. Hän korosti kohtaamisessa ihmisenä olemisen tärkeyttä, olemalla vain Minä ja Sinä, ilman ennakkoluuloja. Kristus on antanut Raamatussa auttamisesta hyvän esimerkin. Kaikissa tilanteessa Hän kohtasi ihmisen ainutkertaisena yksilönä. 

Mark Saba

Sandra, 76

Synnyin Afganistanin maaseudulla tavalliseen maanviljelijäperheeseen. Viljasatomme oli täysin riippuvainen sateesta, jota saatiin vain harvoin. Läheisessä kaupungissa oli sekä ala- että yläasteen koulu, mutta ne olivat vain pojille. Jos poika halusi mennä lukioon, hänen oli lähdettävä 700 kilometrin päähän pääkaupunkiin. Minä en päässyt kouluun ollenkaan.

Elämä oli kotiseudulla vaikeaa, mutta oli iloakin, sillä ympärillä oli aina perhettä. Perhe on tärkeä. Kylässämme naiset ja miehet, tytöt ja pojat tekivät töitä yhdessä. Nuorilla oli omia juttujaan. Juhlissa naiset ja miehet asettuivat huoneen vastakkaisille puolille ja lauloivat kilpaa.

Muutimme Suomeen kaksikymmentäyksi vuotta sitten. Sitä edelsi yhdeksän vuotta Pakistanissa, jonne olimme paenneet. Mieheni oli ollut mukana politiikassa, siksi oli lähdettävä. Pakistanissakin saimme pelätä. Vasta kun istuimme lentokoneessa matkalla Suomeen, pelko alkoi hellittää.

En osaa lukea enkä kirjoittaa omalla äidinkielelläni, mutta Suomessa olen oppinut kirjoittamaan nimeni, osoitteeni ja lasteni nimet. Tunnen myös kaikki numerot.

Minulla on kuusi lasta. Yksi lapsista kuoli 30-vuotiaana, enkä ole siitä surusta toipunut. Sen jälkeen uuden oppiminen on ollut hankalaa. Muistini ei pelaa niin kuin ennen.

Kaipaan Afganistanissa asuvia sisaruksiani. Ja nyt koronan aikana olen kaivannut kovasti myös suomalaisia ystäviäni, joita olen täällä saanut.

Olemme saaneet kaikki kuusi lastamme koulutettua. Lastenlapsilleni olen sanonut, että opiskelkaa ahkerasti, sillä teillä on siihen nyt mahdollisuus. Olkaa ahkeria ja yritteliäitä ja kaikille ystävällisiä.

Kymmenen vuotta sitten kotiseudulleni perustettiin ala-aste myös tytöille. Alueella, jossa on sodittu 43 vuotta, kehitys menee hitaasti eteenpäin. Nyt tytöiltä on taas estetty koulunkäynti. Koska koulun ovet taas avautuvat heille, en tiedä, mutta ilman tyttöjen kouluttamista kotimaallani ei ole toivoa.

(Kuvassa olevaa paikallista käsityötä käytetään kuumana päivänä viuhkan tapaan)

haastatteli tulkin välityksellä Tiina László

Lea, 90

”Lapsena tein paljon isän kanssa töitä yhdessä: syötin viljaa puimakoneeseen, olin kaatamassa tukkeja, tein puusaaveja. Ja ompelin paljon, ensin kaikki nukenvaatteet, sitten omani. 14-vuotiaana tein itselleni kengät isän sarkahousuista, kolminkertaiset tallukkaat, joihin suutari antoi lestin. Hän ei kuitenkaan meinannut sitten uskoa, että minä olin itse ne ommellut. Ompelin isän kanssa miesten turkkeja, niissä oli paljon työtä. Isä oli räätäli, äiti koulutettu ompelija. Minä en käynyt kouluja, kun sota tuli väliin.

Isä hoiti minua paljon. Hän opetti minut rukoilemaan ja auttamaan muita.

Sain neljä lasta. Olen katunut, etten eronnut miehestäni aiemmin. Hän muutti toiselle paikkakunnalle töihin ja jätti minut selviämään yksin lasten kanssa. Tuli välillä vain käymään ja oli väkivaltainen. Kerran jo luulin, että kuolen, kun hän piti pyssyä niskassani. Vain vuokraisännän väliintulo pelasti minut.

Kun vielä olimme naimisissa, rakensin tiilitalon. Kaksi viikkoa mukana oli muurari, mutta sitten hän kuoli. Hän oli onneksi ehtinyt neuvoa minua. Tein valut ja sekoitin sementin lapiolla. Kannoin tiilet, muurasin ja rappasin. Kun rakennustarkastaja tuli, hän oli näkemäänsä tyytyväinen ja sanoi, että on selvästi ammattitaitoisen ihmisen työtä!

Kattoa en pystynyt tekemään omin voimin, mutta maalasin sen yksin.

Nyt on vähän vaikeaa, kun on vakavia sairauksia, kuulo menee ja näkö huonontunut. Liikkuminenkin on hankalaa. Elinaikaa ei ole enää paljon. Mutta ompelin pojalle tänä syksynä vielä kolmet housut. Pidin pahvinpalaa vierellä että tulee suoraa ommelta.

Jumalaan turvaaminen on pitänyt minut pinnalla.

Elämä on ollut toisaalta hirveän rikasta. Pääsin myöhemmin matkustelemaan, kävin monessa maassa. Kolme viikkoa olin Israelissa ja vierailimme myös Jeesuksen haudalla. Mittailin sitä hautapenkkiä ja ajattelin, että Jeesus on ollut korkeintaan minun pituiseni. Siihen aikaan ihmiset olivat lyhyempiä.

Että onko vielä unelmia? Haaveilen siitä, että pääsisin Taivaan kotiin ja saisin hoitaa siellä ruusuja. Rakastan ruusuja ja puutarhanhoitoa.

Nuoremmille haluaisin sanoa, että elämää varten kannattaa harjoitella monenlaisia kädentaitoja, sillä aina voi tulla myös huonompia aikoja. Silloin kaikenlaisesta osaamisesta on hyötyä!”

haastatteli Tiina László

Liisa, 83

”En enää pysty kirjoittamaan, en kortteja enkä tekstiviestejä. Mutta jäin henkiin, pystyn puhumaan ja liikkumaan. Päällimmäinen tunne on kiitollisuus, koko elämästä.

Paljon on ehtinyt tapahtunut. Menin naimisiin leskimiehen kanssa, jolla oli kolme lasta. Siihen aikaan ei puhuttu uusperheistä, sitä sanaa ei tunnettu. Sitten sattui se tragedia, että nuorin lapsi kuoli tapaturmaisesti. Olin paistamassa juuri lettuja, kun ovikello soi ja minulle tultiin kertomaan, mitä oli tapahtunut. Juoksin ulos, mutta ambulanssi oli jo vienyt pojan. Olin ostanut hänelle uudet farkut, ja sairaalassa housut annettiin syliini yhtenä myttynä. Housujen taskut oli yhä täynnä pieniä kiviä, pojan aarteita. Tällaisia asioita sitä muistaa.

Se oli kova alku avioliitolle.

Olen paljon yksin ja mietin mennyttä elämää. Vuosipäivät nostavat ikävän. Miehen kuolemasta on nyt viisi vuotta. Kun hän kuoli, toivoin hänen arkulleen paljon valkovuokkoja. Kukkakauppias kävi itse niitä poimimassa. Kun sitten muutin yksin tänne palvelutaloon, huomasin, että talon ympärillä kasvoi valkovuokkoja. Tuli tunne, etten olekaan yksin: Jumala on täälläkin kanssani.

Sain ensimmäisen kohtauksen jo kaksikymmentä vuotta sitten. Lapsenakin sairastelin paljon. Siihen aikaan ei ollut penisilliiniä. Muistan, kuinka äiti laittoi minut potkukelkkaan ja vei sairaalaan. Siellä hän sanoi: ”Taivaan isän enkelit suojelevat sinua!”

Tein pitkään töitä kuolevien parissa. Voisi sanoa, että työni tulokset ovat mullan alla.

 Vanhenemista varten ei voi käydä kursseja, sitä ei voi kokea etukäteen. En ole kuitenkaan hävennyt ikääntymistä. Pitkään pärjäsin kepin kanssa, käytin julkisia ja rakastin ratikalla ajelua. Mutta ei vanheneminen ole hauskaa, kun liikkumiseni on muuttunut niin vaikeaksi. Sukkiakin on vaikea saada jalkaan. Toistaiseksi jokainen päivä on kuitenkin ollut elämisen arvoinen.”

Haastatteli Tiina László

Antero, 94

”Vanheneminen … ei se oikeastaan tunnu mitenkään erikoiselta. Aika vain kuluu nopeammin.

Olen ajatellut paljon elämääni. Toisaalta olen hyvin tyytyväinen, toisaalta tyytymätön. Tekisin joitakin asioita toisin. Mutta tein silloin parhaani mukaan, sen tiedon varassa, joka minulla oli silloin. Tiedän nyt enemmän.

Tapio Rautavaara lauloi: ´Päivääkään en vaihtaisi pois´, mutta minä vaihtaisin kyllä monta päivää. Jos jotain voisin muuttaa, juttelisin enemmän vaimoni kanssa. Kumpikaan meistä ei puhunut tarpeeksi.

Ajattelen kuitenkin niin, että minulla on ollut lapsuudesta alkaen hyvä tuuri. Lapsuuden sain elää isossa perheessä kuin lapsi. Sain leikkiä paljon, mutta kotona oli määrätyt hommat, jotka piti tehdä. Sain olla isän kanssa paljon. Moni yhteinen hetkemme liittyi kalastukseen.  Minua tosin aamu-unisena harmitti, kun piti herätä aikaisin kalaan, ja kaikki muut saivat jäädä nukkumaan. 

Perheeni selvisi sodan jaloista. Kun oli jätettävä koti, aikuisilla oli kova huoli.  Meidät pakattiin laivaan. Siellä minua kiinnosti eniten laivan konehuoneen höyrykone. Junassa nukuin seisaaltani. Onneksi satoi lunta, pommittajat eivät nähneet meitä. 

Minä en joutunut sotaan. Olisin ollut se seuraava vuosikerta, joka olisi kutsuttu, jos sota olisi jatkunut.

Nuoremmille sanoisin, ettei kannata sahata sahanpurua. Jos on jokin asia, jolle ei voi mitään, niin turha jäädä siihen jumiin. Aina se ei onnistu, mutta siihen kannattaa pyrkiä. Tulee mieleen myös Iiro Viinasen lausahdus: ´Maksakaa verot iloiten´. Se mikä täytyy antaa, se täytyy antaa, eikä murehtia asiaa sen enempää.

Minua kiinnostaa moni asia, sellaiset kuin historia, tekniikka ja eläimet. Opetin pojan koiran juoksemaan kävelymatolla. Harrastan myös sukututkimusta. Jos sitä ei olisi, katselisin varmaan telkkaria päivät pitkät silmät kiinni ja suu auki. Autolla olen ajanut miljoona kilometriä. Se liittyi työhöni. Ajoin autoa niin kauan, kunnes tuli ensimmäinen läheltä piti –tilanne, jossa olisin itse ollut syyllinen. Silloin luovuin autosta. Nyt muut kuljettavat minua.

Olen hyvin sukurakas. Sen haluaisin sanoa, että pitäkää huolta toisistanne. Ajattelen usein sellaisia, joilla ei ole sukua ympärillään ja kuinka orvoksi voi silloin itsensä tuntea. Elämä on sellaista, että jos nyt menee hyvin, huomenna voi tilanne olla toisin. Jossain vaiheessa apua tarvitsevat kaikki.”

haastatteli Tiina László

Samalla penkillä

Kun reilu neljä vuotta sitten muutin Barcelonaan, niin tuijotin terassilta aukeavaa näkymää Välimerelle ja mietin, miten erilainen oli minun matkani Espanjaan kuin monella afrikkalaisella. Kuinka lähtökohtamme olivat perustavanlaatuisesti ja niin muuttumattomasti erilaiset, kuinka minun olemiseni kotona vauvan kanssa oli aivan erilaista kuin äidin, joka oli tullut laittomana siirtolaisena ja kuinka samanlaisia asioita me sittenkin etsimme: mahdollisuuksia, työtä, hyvää elämää.

Ulkomaalaisena, kielitaidottomana, ulkopuolisena tunsin haavoittuvaisuuteni ja sanattoman yhteyteni toisiin maahanmuuttajiin. Minun lähtökohtani olivat kuitenkin jo syntymäni perusteella niin erilaiset. Olin suomalainen, kristitty, valkoihoinen, korkeakoulutettu nainen, joka tuli EU-maasta. Minun eloni oli rikasta ja turvattua. Kuinka paljon helpompaa minun oli astua ennakkoluulojen yli, oppia uudet kielet, löytää paikkani, valita se niiden lukuisten paikkojen joukosta, josta kaltaiseni valkoiset, hyvinvoivat, koulutetut naiset puhuivat lehtien ja medioiden palstoilla.

Espanjassa köyhyys tulee ovelle. Afrikkalaiset miehet soittavat ovikelloa ja pyytävät päästä töihin, tekemään mitä tahansa. Ei heillä ole papereita tai verokorttia. (Tosin täällä ei moni muukaan maksa veroja tehdystä työstä.) Naiset jättävät lappuja lyhtypylväisiin ja postilaatikoihin, joissa tarjotaan siivousapua, lastenhoitoa tai vanhustenhoitoa (moni vanhus asuu kotona).

Tarjosin eräälle miehelle pihatöitä. Hän näytti uupuneelta. Kasvoihin oli piirtynyt väsymyksen uurteita. Välillä hän istui hetken. Minä kurkin ikkunan raosta että tekikö mitään ja häpesin ajatuksiani, kun mietin, että pitäisi pitää silmällä. Olisivatko mieltäni leikanneet samat epäilykset, jos hän olisi tullut Etelä-Amerikasta tai hän olisi ollut katalaani?

Nyt tuosta ensimmäisestä työpäivästä on kulunut yli vuosi. Aika ajoin hän kirjoittaa minulle ”Hola jefa” eli hei pomo, olisiko jotain töitä. Aina jotain on. Hän ei ole enää niin väsynyt. Hän tekee kaiken ripeästi ja huolella. Annan reilun palkan ja kassillisen lasten vaatteita. En kurki ikkunanraosta. Luotan. Se on minun tapani auttaa. Tai ei, en auta. Olen vain ihminen ihmiselle niin kuin kuuluu.

Vasta täällä asuessani olen ymmärtänyt esimerkin ja esikuvien tärkeyden. Viedessäni kirjoja kirjastoon avasi marokkolainen siivooja oven. Olin asunut täällä silloin vasta vähän aikaa , joten yhteistä kieltä jouduttiin etsimään. Hän kokeili vuorotellen kieliä, joista viittä puhui sujuvasti. Löytyi sitten ranskasta ja englannista se yhteys.

Afrikkalaiset poimivat hedelmämme. He siivoavat kotimme, puutarhamme, myyvät kylmät juomat käteen, kun istumme rannalla, tuovat meidän ja hiekan väliin piknik-liinan. He kurottavat paikoille, joissa näkevät kaltaisiaan. Me päästämme heidät paikoille, missä näemme heidän kaltaisiaan. Koulussa pärjäävät ne, joiden lähipiirillä on osaamista ja aikaa panostaa koulunkäynnin tukemiseen. Ne, jotka tietävät, mitä voi vaatia ja olettaa.

Murtumiakin on. Eivät kaikki Afrikasta kotoisin olevat ole täälläkään köyhiä ja kouluttamattomia. Ja on yksi paikka, missä istumme vierekkäin. Se on paikallinen anglikaanikirkko. Siellä me olemme maahanmuuttajat samalla penkillä, Jumalan edessä, syntiset ja pyhät.

Reija Vienola

Yhteishengellä parrasvaloissa

Näin kesän korvalla alan usein muistella entistä, rakasta harrastustani, harrastajakesäteatteria. Olen aina ollut teatterissakävijä ja musiikin ystävä, mutta enpä olisi koskaan uskonut, että neljää kesää kesäteatterissa on niin valtava kokemus, että siitä riittää muistelemista vuosikausiksi eteenpäin.

Huomasin kesäpaikkakuntamme lehdessä ilmoituksen, että paikallinen harrastajateatteri tekee seuraavaksi kesäksi kesäteatteriin musikaalin Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -teoksesta. Sama musikaali esitettiin Hämeenlinnan kaupunginteatterissa muutama vuosi aiemmin ja kävin sen useamman kerran katsomassa. Joka kerta ajattelin: olisinpa tuolla! Musikaali Anssi Tikanmäen musiikkiin ja vielä mielikirjani. Kun sitten luin tuon ilmoituksen, että suurehkoa spektaakkelia ollaan pienehkölle paikkakunnalle tekemässä, en hetkeäkään epäröinyt. Halusin mukaan! Näytellyt en ollut ikinä, laulamisesta puhumattakaan.

Kun menin sitten ensimmäiseen kokoontumiseen, paikalla oli luonnollisesti tuon harrastajateatterin ”vakioihmiset”, mutta uusia kasvoja myös. Kuten minä. Ketään en tuntenut, mutta puhkuin intoa. Ohjaaja Perttu Pesä aloitti näytelmäharjoitukset syksyllä ja lauluharjoitukset pidettiin kuoronjohtajan kanssa erikseen kerran viikossa. Tähän kaikkeen sitouduin empimättä, vaikka välimatkaa kotoa harjoituksiin oli 100km. Syksyn aikana tutustuimme toisiimme. Tunsin kuuluvani joukkoon ja olevani täysin oikeassa paikassa.

Keväällä harjoittelutahti tiivistyi. Kohtalo puuttui peliin ja muutin ko. paikkakunnalle. Elämä oli ihanaa teatteria. Kyseessä oli n. 40 näyttelijää/laulajaa käsittävä kolmituntinen musikaali kauniissa hämäläisessä kesäteatteri-idyllissä. Kevät meni harjoitellessa ja harjoitellessa. Meitä hiottiin yhteen ja tekemään jotain ainutlaatuista. Sitä se oli, etenkin minulle. Satoi tai paistoi, oli helle tai hyytävä kylmyys, jaksoimme illasta toiseen mennä läpi Suomen historiaa.

Kun ensi-ilta läheni, oli rakennettava lavasteet, hankittava puvustus – kaikki talkoilla ja yhdessä!  40 henkilöä oli hioutunut yhdeksi suureksi yhteisöksi, jolla oli yhteinen tavoite. Tämä oli uutta, ja me halusimme tehdä sen täydellisesti. Muistan kuinka tuo yhteisöllisyyden tunne vain kasvoi kasvamistaan kuukausien aikana, kun harjoittelimme sateesta tai hiestä likomärkinä. Kaikilla oli yhteinen tavoite.

Kesäkuun 15.päivä koitti, ensi-ilta. Voi sitä yhteen hiileen puhaltamisen ja tsemppaamisen meininkiä! Esitimme musikaalia 17 kertaa sen kesän aikana, ja olimme elokuussa kuin yhtä perhettä. Olimme jännittäneet ja laittaneet kaikkemme likoon saadaksemme tuon spektaakkelin aikaiseksi. Ja me teimme sen.  Muistan, kun lauloin duettoa täysille katsomoille – ilman sitä suurta yhteishenkeä ja tsemppaamista en olisi sitä tehnyt. Nyt se oli toteutunut unelma.

Minna Haikka

Posti toi kirjeen

Postiluukkuun tipahtaa nykyään muutamia sanomalehtiä ja aikakauslehtiä oikeastaan vain keskiviikkoisin tai torstaisin. Muina päivinä mahdollinen posti onkin enimmäkseen A5- kokoisia kirjekuoria, joissa on sisällä lasku. Niin sinäkin päivänä, jolloin saalis oli vain yksi laskun kokoinen kirje. Mutta ei se ollutkaan lasku, vaan kirje entiseltä työtoveriltani Marjalta, jonka lähdöstä työyhteisöstä on kulunut jo yli 30 vuotta.  Yhteydenpito on kuitenkin jatkunut, tosin lähinnä joulukortilla ja muutamalla tapaamisella. Kuori sisälsi iloisen yllätyksen: pienen ruutupaperille käsin kirjoitetun kirjeen ja sen sisällä pienen liinan.

Hei, korona jatkuu ja voi, miten kurjalta tämä aika joskus tuntuu. Ei voi vierailla eikä kutsua vieraita, mutta onneksi voimme hyvin ja olemme terveitä.

Odotan kovasti jo kevättä ja sen tuomaa lämpöä, silloin pääsen taas kutomaan. Nyt olen leikannut kuteita ja tehnyt jämäkankaista tällaisia pieniä liinoja. (Itse käytän sitä leipäkorissa, sämpylöiden alustana).

Toivon, että liina tuo sinulle tuulahduksen keväästä, sen valosta ja lämmöstä. Se kertoo myös, että olen ajatellut sinua. Toivon, että voit hyvin ja jaksat pitää huolta itsestäsi ja läheisistäsi.

Kevään tulon ja koronan menon odotuksin, Nuuska-Muikkusen kevätlaulun sanoin:

            ”Yksi osa odotusta

              kaksi osaa

                             kevätkaihoa

             ja loput hillitöntä

           yksinolon hurmaa”

Lämpimin terveisin Marja”

Kirje sai minut sanattomaksi ja liikuttuneeksi. Lähimmäisyyttä ja auttamista on monenlaista, eikä ilon tuottaminen, yllättäminen, ole niistä vähäisin. Se, joka haluaa, löytää siihen myös keinot.

Ulla Pohjolan-Pirhonen