Iltavuorossa ostareilla

Torstai:

Puhelin piippaa: Nähdäänkö huomenna Liidossa 16.30?

Vastaan: Joo, sopii mulle hyvin. Nähdään.

Perjantai:

Nuorten monitoimitila Liito on Vantaan kaupungin tila, joka kokoaa yhteen lasten ja nuorten kanssa toimivia tahoja. Siellä majaansa pitävät myös Nuorisotyö raiteilla- hankkeen nuorisotyöntekijät, joiden kanssa minulla on ilo tehdä yhteistyötä. 

Nuorisotyö raiteilla -hankkeen tavoitteena on joustavasti liikkuvan, toimivan ja nopean vuorovaikutuksen nuorisotyön vieminen sinne, missä nuoret liikkuvat ja viettävät vapaa-aikaansa. Hanke edistää myös nuorten hyvinvointia ja tunnistaa syrjäytymisen vaaravyöhykkeessä olevia nuoria, tukee ja auttaa heitä arjenhallinnassa sekä ohjaa tarvittaessa eri palvelujen piiriin.

Tänä iltana olemme lähdössä yhdessä Nuorisotyö raiteilla- hankkeen työntekijän sekä kaupungin nuorisotyöntekijän kanssa jalkautumaan Länsi-Vantaalle. Jo etukäteen on pohdittu sitä mihin mennään. Ilta kulkee reittiä Dixi – Myyrmanni – Martsarin ostari – Tripla – Dixi.

Illan aikana tapaamme useita eri nuoria. Jututamme heitä, kyselemme mitä kuuluu ja miten menee. Osan kanssa keskustelu on enemmän vitsailua ja osan kanssa tiukkaa asiaa omasta hyvinvoinnista, koulunkäynnistä tai jostain muusta mieltä painavasta asiasta.

Moni nuori kyselee milloin kaupungin nuorisotilat aukeavat – valitettavasti eivät vielä. Ainakin helmikuu ollaan kiinni, vastaa nuorisotyöntekijä. Monista keskusteluista kuuluu nuorten kaipuu siihen, että tilanne normalisoituisi ja he pääsisivät taas hengaamaan kavereiden kanssa nuorisotiloille. Nyt ”nuorisotiloina” toimivat kauppakeskukset, parkkihallit, portaikot ja asemat. Jotkut hieman vanhemmat nuoret ovat ottaneet myös omat retkituolit mukaan, jotta on mukavampi istuskella ja viettää iltaa.

Osa illan aikana kohtaamistamme nuorista on tuttuja, useampaan kertaan tavattuja. Osa uusia, heille kerromme siitä mitä teemme. Pääasiassa nuoret suhtautuvat positiivisesti siihen, että olemme paikalla. Emme pakota ketään juttelemaan kanssamme. Kaikki lähtee liikkeelle siitä, mihin nuoret ovat valmiita. Jos haluaa kääntää meille selkänsä, saa senkin tehdä. Aika paljon on aistittavissa jo siitä, miten nuoret vastaavat, kun tervehdimme heitä: ”Moi, onpa kiva nähdä!” vai ”No V*TTU moi vaan!”  

Illan aikana tapaamme muita jalkautuvaa työtä tekeviä. Kaupungin nuorisotilojen ollessa kiinni myös iso osa nuorisotilojen työntekijöistä jalkautuu kaduille ja ostoskeskuksiin, jotta nuorilla olisi ympärillään aikuisia, joiden kanssa jutella. He ovat käytettävissä, jos nuoret kaipaavat apua.

Pääkaupunkiseudun tiukat koronarajoitukset koettelevat nuoria ja heidän hyvinvointiaan. Me nuorisotyössä tuemme heitä parhaamme mukaan, etteivät he jäisi yksin. Yritämme tuoda myös iloa harmaan korona-arjen keskelle.

Ilta päättyy klo 22.45. Kohdattuja nuoria 63. Nähtyjä paljon enemmän. 

Hankkeen työntekijä jatkaa samaa arvokasta työtä seuraavanakin päivänä. Minä hyppään mukaan seuraavan kerran noin kuukauden kuluttua.

Marika Pasanen

Olisiko jo lupa hellittää?

Muutama viikko sitten menehtyneen kirjailija Sinikka Nopolan suunnitelmissa oli uusi kirja, jonka työnimenä oli Pätevä ihminen. Kustantaja ehti jo mainostaa sitä ennalta ja kertoa sisällöstä, jossa kirjailija kyselee ”miksi varttuneeseen ikään ehtinyt henkilö pompahtaa pystyyn antamaan bussissa paikkansa? Miksi hän kohtelee itseään kuin pikkulasta, jolla on nukkumaanmenoajat? Kuka hänet on huijannut kunnolliseksi, alati päteväksi?”

Kuvittelin heti itseni istumassa bussissa, eläkeläisen, joka istuu vain toisella pakaralla valmiina luovuttamaan paikkansa seuraavalle bussiin astuvalle. Sieltä tuleekin toinen eläkeläinen – tietysti mielestäni itseäni paljon vanhempi – mutta hänkin on Pätevä ihminen, joka ehdottomasti kieltäytyy vastaanottamasta paikkaani yrittäen sen sijaan pysytellä kantamustensa kanssa uljaasti pystyssä. 

Käydessäni 1970-luvulla ensimmäisen kerran Amsterdamissa kälyni luona kiinnitin huomioni siihen, miten siellä lähes kaikki, iästä riippumatta, tulivat kauppaan vetäen pyörillä kulkevaa kauppakassia, jollaista Suomessa kutsuttiin ”mummokärryksi”. Myöhemmin tultuani työhön seurakuntaan ja vieraillessani 70-vuotiaiden ja sitä vanhempien luona syntymäpäiväonnittelulla, keskustelua käytiin joskus myös arjessa pärjäämisestä. Saatoin kysäistä, onko synttärisankari käyttänyt tätä mainiota apuneuvoa ja sain vastaukseksi: ”En, en minä vielä semmoista vanhojen ihmisten kärryä tarvitse!”

Koronan aikana varsinkin ikäihmiset ovat joutuneet kaikkein raskaimpien rajoitusten piiriin. Kaupassa on pitänyt käydä kukonlaulun aikaan, arki on tullut hankalammaksi ja yksinäisemmäksi. Mutta käyttääkö meidän Pätevä ihminen esimerkiksi kauppojen kotiinkuljetuspalvelua tai ravintoloiden ”kotiruokaa ovelle”- tarjontaa (puhun nyt heistä, joilla on tällaiseen varaa)? Nuoret perheet ovat nimittäin rohkeasti ottaneet käyttöönsä nämäkin palvelut. Mutta Pätevä ihminen kituuttaa eikä halua vaivata edes naapuria hakemaan päivän ostoksia.

Selviytymisen kulttuuri elää meissä vahvana. Tuttavani, hyväkuntoinen eläkeläisrouva, jota ei todellakaan eläkeikäiseksi uskoisi, kertoi nauraen fb-sivullaan, miten hänen lapsensa olivat vieneet häneltä keittiöjakkaran sanoen, että äidin kiipeilyt sille saisivat nyt loppua ja että he hoitavat tästä lähtien kiipeilyt. Ihailin sitä, miten luonnollisena ja hauskana asiana hän tätä piti. Päivittäin hän kuitenkin kävelee useita kilometrejä ja puolestaan auttaa kesäisin tytärtään puutarhatöissä. Mutta hän osaa ottaa avun vastaan, myös tyttären toimittaman ostoskassin ovelleen.

Kysymykseni Nopolan julkaisemattoman kirjan innoittamana onkin nyt: olisiko jo lupa ottaa apua vastaan silloin, kun sitä suorastaan tarjotaan, uskaltaisinko pyytää apua, kannattaako viimeisillä voimillaankin sanoa ”kyllä minä pärjään, kiitos vaan?” Jos nuoretkin osaavat ottaa käyttöönsä arkea helpottavia asioita, miksei sitten ikäihminen, joka on oman osuutensa suorittamisesta jo hoitanut?  Sitä paitsi apuaan tarjoavat ovat useimmiten mukavia ihmisiä, joitten tapaaminen voi tuoda arkeen iloa – puolin ja toisin tai kuten virressä lauletaan ”saaja auttaa antajaa”.

Auttaminen kun lopultakin on enemmän kuin tekemistä, se on kohtaamista, vuorovaikutusta. Suostunko siihen avun antajana tai vastaanottajana? Niin auttaminen kuin avun vastaanottaminen edellyttävät sen tunnustamista, että olen tarvitseva ja saan olla sellainen.

Sääli, että Sinikka Nopolan kirja jäi suunnitteluvaiheeseen. Siitä olisi varmaan saanut riemua ja rohkaisua vähän hellittää Pätevän ihmisen vaatimuksesta ja uskaltautua olemaan toista ihmistä tarvitseva, saajana mutta myös auttajana.

Ulla Pohjolan-Pirhonen

Kuinka paljon on riittävästi?

Viime jouluaattona joulupöydässämme oli kolme ihmistä. Iäkkäät vanhempani – äiti 86 v. ja isä viittä vaille 90 v. – ja minä. Ensimmäistä kertaa 50 vuoteen. Sattuneesta syystä joulupöytään ei tullut sisarusteni perheitä eikä heidän perheitään. Vietimme joulun kolmistaan. 

Siihen käytännössä kiteytyi muutama viime vuosi, jonka aikana olen yhä enemmän ja enemmän alkanut huolehtia vanhemmistani. Toki he pärjäävät vielä kotona ja pääsevät liikkumaan, jopa autolla. Pää ja jalat pelaavat, onneksi. Silti tunnen, että minun tulee ”huolehtia” heistä, auttaa kaikessa missä pystyn, jopa niinä aikoina kun olen ollut työelämässä. 

Tästä syntyykin ristiriita siihen, kuinka paljon apua saan antaa, pystyn antamaan, jaksan antaa. Uhraanko kaiken muun vanhempieni auttamisen edelle? Onko vanhempien auttaminen aina automaattisesti nuorimman, perheettömän lapsen tehtävä? 

Tätä olen pohdiskellut viime aikoina, kun auttaminen on vallitsevan tilanteen takia ollut lähes pakollista. Vanhempani eivät ole koskaan vaatineet minkäänlaista apua. Vakiolause taitaakin heillä olla, että ”kyllä me päästään kauppaan”. Ja he pääsevätkin. Mutta miksi tuottaisin itselleni huonoa omaatuntoa olemalla auttamatta? Ja kun olen sulkemassa ulko-ovea, kuuluu vielä ovenraosta: “Tulethan sitten huomenna?” Mitäpä siihen vastaisin. 

Ristiriita syntyy myös siitä, kuinka paljon voin ” tunkeutua” heidän elämäänsä. Liki 70 yhdessä elettyä vuotta ovat muokanneet heistä käytännössä yhden ihmisen. Minä, täysin eri sukupolvea oleva, en voi puuttua joka asiaan enkä määrittää heidän aikataulujaan. Välillä tuntuu, että he haluavat olla kahdestaan ja puhua vanhoista asioista, muistella 70 yhteistä vuotta. 

Joulupöydässä istuessani en voinut olla ajattelematta sitä, että en tässä varmaankaan kovin montaa joulua enää istu. Ainutlaatuisia hetkiä. Ainutlaatuisia ovat myös arkiset auttamistilanteet, minulle. Ovathan he olleet vanhempiani 50 vuotta.  Tästä kumpuaa myös auttamisen ilo. 

Minna Haikka

Yhteisöllisyyttä yhteisvoimin

Viisi vuotta on Vantaalla kehitetty ruoka-apua yhteisölliseen suuntaan. Tuloksena syntyi Vantaan kaupungin ja Vantaan seurakuntien yhdessä ideoima vantaalainen ruoka-avun malli. Olemme viime vuosina saaneet yhdessä myös tunnustusta työstämme. Viisitoista kuntaa Suomessa (mm. Helsinki) on ryhtynyt kehittämään omaa ruoka-apuaan tämän mallin innoittamana.

Yhteisen pöydän verkosto on kasvanut viidessä vuodessa paljon. Siihen kuuluu kaupungin, seurakuntien ja järjestöjen monimuotoisia tapoja toteuttaa ruoka-apua. Yhteisen pöydän tarjoamiin yhteisörakentajakoulutuksiin, juhlatilaisuuksiin ja kehittämistapahtumiin verkostomme on osallistunut sankoin joukoin.

Vuosi sitten tammikuussa verkostossa oli reilut 80 erilaista paikkaa, jossa ruokahävikkiä käytettiin monin eri tavoin. Tavoite lähes kaikissa alustoissa on ollut alusta asti kehittää ruoka-apua siten, ettei kukaan kokisi olevansa vain avun kohde vaan osa yhteisöä. Erityisesti seurakunnat ovat olleet yhteisöruokailujen kehittämisen suhteen etulinjassa. Mieltä lämmittävää palautetta tuli myös Vantaankosken tapahtumista. Vantaankosken seurakunnan diakoniatyöntekijöillä riitti tukea myös muun paikallisen ruoka-aputoiminnan vapaaehtoisille. 

Yhtäkkiä – viime maaliskuussa tässä työssä tapahtui valtava muutos digiloikkineen. Vantaa joutui pandemian kouriin. Koko verkosto lähti vastaamaan vantaalaisten hätään käsittämättömällä nopeudella ja taidolla. Tuhansia kasseja kuljetettiin kotioville yhteistyömme. Omat fiilikseni vaihtelivat hämmennyksestä huoleen ja taas liikutukseen – onnistuimme auttamaan sittenkin! Näin ihmeen, kuinka tässä poikkeusajan Suomessa luodaan itselle, työkaverille tai autettavallemme luottamusta Jumalaa, itseä ja toisiamme kohtaan. 

Muutokset yhteisöllisistä kahvitteluista ja ruokailuista takaisin kassijakeluun olivat työllistävä toimenpide. Laajaan poikkeustilatyöhön lähtivät kaikki Vantaan seitsemän seurakuntaa mukaan. Yhteistä kieltä etsittiin, eikä väärinkäsityksiltä voitu välttyä. Osallisuutta kehittäneet ammattilaiset kyseenalaistivat kriisiajan nopeita muutoksia ihan syystäkin. Avun tyyleistä käytiin kriittistä keskustelua, ja välillä yhteiset saavutuksemme saattoivat kriisin synnyttämän kiireen keskellä unohua. Samalla syntyi kuitenkin huikeaa pohdintaa ja perusteluja uusille tavoille auttaa. 

Pohdinnoista hyötyi myös Yhteisen pöydän kaupungin organisaation päivystys, joka otti palveluneuvonnan osalta mielellään käyttöönsä seurakuntien kokemukset ja ajatukset. Yhteistyö oli voimaa tässäkin. Jouduimme kaikki uuteen kuvioon äkkiseltään. Se on vaatinut asennetta ja ymmärrystä. Elämme yhä todella erikoista aikaa, jonka päättyminen ei vielä ole näkyvissä. 

Nopeat ja suuret muutokset ovat tehneet monta asiaa näkyviksi meissä itsessämme, organisaatioissamme, Vantaalla, Suomessa ja maailmassa. Minua askarruttaa muutama avoin kysymys yhteisötyöntekijän näkökulmasta: kuinka hoksaisimme yhä paremmin tukea toisiamme? Miten yhteisöllisyyttä pidetään yllä, kun ihmiset ovat eristyksissä? Miten palaamme entiseen vai palaammeko? Ja ovatko leipäjonot yhä edessämme tulevaisuudessa vai jatkammeko jo kertaalleen saavutettua yhteisen tekemisen meininkiä?

Näistä poikkeustilan aikana saaduista huomioista ja opeista kannattaa ottaa hyöty irti. Olemme kriisin keskellä saaneet runsaasti palautetta siitä, kuinka tärkeää on yhteistyö ja ihmisten mahdollisuus vaikuttaa omaan elämäänsä. Tällaisessakin tilanteessa on löytynyt intoa oppia rakentamaan yhteisöjä. Entistä tärkeämmäksi nousee osaamisemme tehdä hyvää yhdessä. 

Yhteistyöstämme iloiten toivotamme Hyvää Uutta Vuotta Vantaankoskelle täältä Yhteisestä pöydästä!

Eeva Lehtineva

Pieni pala taivasta

Ystävättäreni oli ruokakaupan kassajonossa. Taisi olla ruuhka-aika, koska kassajono oli kasvanut pitkäksi. Ystävättäreni seurasi kauempaa jonosta, kuinka mummo kassalla yritti maksaa ostoksiaan. Mummon pankkikortti ei useasta yrityksestä huolimatta suostunut toimimaan, liekö pin-koodi hävinnyt mielestä juuri sillä hetkellä, kun se pitäisi muistaa. Ihmiset jonossa alkoivat huokailla, ärsyyntyä ja liikehtiä hermostuneesti: Voi mummo, koita nyt selvitä siitä, ei tässä ole koko päivää aikaa kassajonossa seistä! 

Mummosta seuraava asiakas teki ratkaisun ja ilmoitti maksavansa mummon ostokset. Mikä huikea hetki! Voi sieluni silmillä nähdä, kuinka tilanne rentoutuu ja ihmiset ovat helpottuneita, nyt päästään kiusallisesta tilanteesta, homma pelaa taas. Mummo on kiitollinen ja ihmeissään, kuinka te nyt sen maksatte, emmehän edes tunne toisiamme? 

Mummo tuskin kuitenkaan on ainut, jota tuon tuntemattoman hyväntekijän ratkaisu koskettaa. Hyvällä on taipumus levittää itseään. Havahdun miettimään viitsisinkö tai edes haluaisinko itse toimia samoin? Riippuisi tietystä ostosten hinnasta ja sen hetkisestä taloudellisesta tilanteestani.

Näin joulun jälkeen, uuden vuoden alkaessa, mietin elämääni ja taas yhtä kulunutta vuotta: Elinkö, ajattelinko, toiminko niin kuin toivon itseni toimivan? Elinkö arvojeni mukaisesti? Oliko minulla koronavuonna edes mahdollisuutta siihen? Olinko liian väsynyt, kulutinko aikaani hukkaan? 

Miellän itseni keski-ikäiseksi ja tuon saman pohdinnan voin laajentaa koskemaan koko elettyä elämääni. Mihin olen käyttänyt minulle annetun elämän? Ja lopulta, olenko hoitanut leiviskäni?

Kaikesta tekemästäni tai tekemättä jättämisestäni en voi itseäni syyllistään, sillä usein joudumme toimimaan niillä ehdoilla, jotka kukin tilanne sallii. Läheskään aina en voi elää niin kuin haluaisin, vaan joudun tyytymään muuhun. Mutta kyllin hyvä on riittävän hyvä, 100 %:iin yltää kovin harvoin. Jonkinlaista välitilinpäätöstä kuitenkin tavoittelen: Olenko tohottanut eteenpäin silmät, korvat ummessa? Touhunnut kuin Martta. Olenko malttanut pysähtyä kuulostelemaan, mihin Jumala, hyvyys ja rakkaus minua johdattaisi? Kuin Maria. 

Nuorena ihminen kuvittelee helposti itsestään tulevan jotakin erityistä, ja niin ehkä kuuluu ollakin. Nuori ihminen saa voimaa haaveistaan, kuvitelmistaan ja tulevaisuuden toiveistaan. Näin keski-iässä huomaan, että monetkaan nuoruuden itsestään selvät kuvitelmani eivät toteutuneetkaan. Joudun sopeutumaan ja tyytymään muuhun, elämä ei mennytkään suunnitelmien mukaan. Toisaalta ehkä lopulta onkin siunaus ja onni, ettei niin käynytkään.

Mutta nyt keski-iässä, mikä ohjaa toimintaani? Mitä itse ajattelen itsestäni? Mitä haluan tavoitella? Alussa kuvailin ”mummo kaupassa” -episodin; sen ratkaisussa voi tuntea pienen palan taivasta. Vaikka vain pieni pilkahdus hyvää tapahtui, vaikutti sekin moniin ihmisiin, jopa minuunkin, vaikka vain kuulin sen kerrottuna. En kuvittele, että alkaisin maksella ihmisten ostoksia, mutta ehkä Marian tavoin voisin välillä rauhoittua kuuntelemaan rakkauden ääntä. Siitä puolestaan varmaan seuraisi pieniä taivaspaloja omaksi ilokseni ja hyvässä lykyssä muillekin. Ja sitten, kun taas huomaan unohtaneeni kaikki hyvät suunnitelmani, tulee minun muistaa armo ja antaa itselleni anteeksi, jotta kykenen jälleen rakastamaan. Sillä ilman rakkautta ei voi aistia taivaspaloja.

Liisa Ojalainen

Verkossa

”Sori mä tipuin, mikki on nyt kiinni, voitko puhua lujempaa, tää yhteys pykii, pidetään kuva auki vain kun puhutaan”. Onko tutun oloista? Nuo lauseet ovat tulleet kovin tutuiksi viimeisen puolen vuoden aikana. Enpä olisi uskonut vuosi sitten, että työntekemiseni välittyy monikansallisen Microsoftin teams alustan kautta. 

Pandemian aikana lähes koko tekemäni terapiatyö on mennyt läppärin taakse. Olin tottunut työskentelemään kasvotusten ja aistimaan tunnelman ja tuoksut. Nyt ihmiset ovat jossain. Kävelyllä, lenkkipolulla, työpaikalla, autossa tai kotona. Olen nähnyt pariskuntien ja perheiden elämän uudessa kuvassa. Kurkistanut ihmisten jääkaappeihin, vessoihin ja lastenhuoneisiin.   Nähnyt ja kuullut sellaista jota en ilman viirustamme olisi koskaan saanut kokea. Huomannut, että ihmiset ovat useammin vapautuneempia ja vähemmän jähmettyneempiä kuin pienessä huoneessani. Ymmärtänyt sen, että etäkoulun vetäminen ja parisuhteen ruotiminen samaan aikaan ei todellakaan ole kivaa. Huomannut, että moni vantaalainen pariskunta ei todellakaan etsi nyt apua parisuhteen ongelmiin kun arjesta selviytyminen lomautuksen tai potkujen vuoksi on jossain muussa.  Tajunnut, että kaiken keskellä tarvitsemme toisiamme enemmän. Kaikkein eniten tarvitsemme rakkautta. Miten osaamme osoittaa sitä toisillemme jos olemme jääneet sitä vaille tai meillä ei ole riittävästi kykyä rakastaa. Miten saan tunneyhteyden itselleni merkittävään ihmiseen jos en saa sitä itseeni. 

Kaiken keskellä yhteyttä löytyy. Rakkautta yrittää ymmärtää kumppania ja itseä. Myös tajua omasta ja parisuhteen tilasta, että tästä ei nyt kertakaikkiaan tule yhdessä mitään. Merkityksellistä on, että äiteinä, isinä tai kumppaneina pyrimme kantamaan vastuun teimme sitten elämässämme minkälaisia ratkaisuja tahansa. Tämä ei ole helppoa mutta tavoittelemisen arvoista. 

J-P Virtanen

Sylttytehtaalla

Luin joulun alla Hesarista toimittaja Anna-Stina Nykäsen ja arkkipiispa Tapio Luoman keskustelun. Jutun nimi oli ”Nyt nostetaan Jeesus pöydälle”. Toimittaja oli tuonut mukanaan kipsistä tehdyn Jeesus-patsaan. Se oli hyvä aloitus, päästiin suoraan asiaan. Kenen ääntä kirkossa kuullaan?

Tuo pöydälle asetettu kipsi-Jeesus, katse suunnattuna alaviistoon, kämmenet auki ja kädet hiukan irti lantiosta, näyttää ylevältä, lempeältä ja mietteliäältä, vakaalta ja varmalta asiastaan. 

Se toi mieleeni toisen Jeesus-veistoksen, sen, jota katselin usein Myyrmäen kirkossa, St. Martinin kappelissa, ennen remonttia. (Nyt se löytyy Virtakirkon nuorisotilasta.)

Se  kuvaa toisenlaista Jeesusta: vähän riutuneempaa, kädet sivuilla kuin empien, odottavana ja kysyvänä.  Teflonista ei ole tietoakaan. 

Tuohon Jeesus-hahmoon jään kiinni. Sitä katsellessani minulle nousi usein kyyneleet silmiin. Tälle Jeesukselle uskaltaisin puhuakin. Itsestäni, ja kaikista heistä, joita mielessäni kannan. 

Anna-Stina Nykänen kirjoittaa terävästi: ”Välillä tuntuu siltä kuin Jeesus olisi kirkossa unohdettu. Jeesuksesta puhutaan lapsille ja nuorille. Mutta kun aikuiset alkavat kiistellä Jumalan sanasta, naisen paikasta tai vaikka samaa sukupuolta olevien vihkimisestä, vedotaan vähintäänkin Paavaliin tai muihin Jeesuksen jälkeen tulleisiin oppineihin ukkeleihin. Ikään kuin Jeesus olisi liian lapsellinen, kirkasotsainen ja viaton antamaan opetuksia nykyelämän ongelmiin.”

Onko Jumalan, lähimmäisen ja itsemme rakastamisesta puhuminen kirkossa lapsellista vai – radikaalia? Radikaalin lapsellista,  liian yksioikoista?  Mitä Jeesus tekisi? Asian voi aina tarkistaa –  lukemalla itse! 

Tiina László

Sydämen näkyvästä osasta

Koronakevään ja -kesän aikana minulle tuli aika usein asiaa kirkkoherranvirastoon. Ymmärrettävistä syistä ovi oli yleensä lukossa, ja sisään pääseminen vaati vahtimestaria avaamaan oven. Pitkää käytävää kulkiessa oli hiljaista, ketään ei näkynyt entiseen tapaan. Hiljaisuuden rikkoi kuitenkin puolivälissä käytävää sijaitseva diakoniatoimisto – siellä oli elämää, samoin keittiössä, jossa pakattiin hävikkiruuasta ruokakasseja tarvitseville. Diakoniatyöntekijät ja diakonian vapaaehtoiset tekivät täysillä töitä, kaikesta huolimatta rupatellen ja yhdessäolosta selvästi iloiten.

Jollen itse olisi ollut työssä seurakunnassa ja tehnyt enimmäkseen näkymätöntä työtä, eli jos olisin ollut satunnainen kulkija, joka tulee seurakuntaan, olisin tehnyt seuraavan johtopäätöksen: tuo on se paikka, jossa välitetään toisista ihmisistä pandemian aikana. 

Näinhän se menee: se mikä näkyy, on koko totuus, vaikkei niin olisikaan. Ja silti, jos ei tuota auttamisen näkyvää osaa – käsiä – olisi näkynyt kirkon käytävillä, johtopäätös olisi ollut tyly: kirkko kiinni, ihmiset hylätty.  

Auttaminen on muutakin kuin käsillä tekemistä – ehkä siitä joskus toiste. Mutta keväällä ja kesällä iloisin asia oli se, minkä omin silmin saatoin nähdä: ”käsi on sydämen näkyvä osa.” (Jakob Bosshart 1862–1924).  Se ainakin on totta.

Ulla Pohjolan-Pirhonen

Tyttären äitinä

”Lapset sitten yllättää aina!”, tokaisi ystävättäreni, kun hänen teininsä oli taas kerran tehnyt tai osoittanut elämässään jotakin sellaista, mitä äiti ei ollut osannut ajatellakaan. Usein meille vanhemmille jää ainoaksi mahdollisuudeksi sopeutua tilanteeseen ja tukea nuorta hänen maailmansa ehdoilla.

Myös minulle on annettu se suuri lahja, että olen äiti ja minulla on teini-ikäinen tytär. Myös työssäni rippikoulun opena olen saanut kohdata kymmeniä noin 15-vuotiaita tyttöjä (olen tietenkin kohdannut myös poikia, mutta tällä kertaa pohdin maailmaa äidin ja tyttären suhteen näkökulmasta). Antoisinta työssä onkin juuri tuo toisen ihmisen maailmaan ja elämään tutustuminen. Siinä oppii valtavasti, eikä rippileirillä tylsää päivää ole!

Mikä auttaisi meitä vanhempia kasvatustyössä? Ajattelen, että pystyäkseni ymmärtämään näitä upeita nuoria ihmisiä, minun on hyvä tietää edes jotakin heidän maailmansa todellisuudesta. Monet inhimilliset, esimerkiksi raastavat epävarmuuden, tunteet ovat ajattomia. En silti voi tuudittautua siihen ajatukseen, että viisikymppisenä tietäisin minkälaista on elää tämän päivän nuorten maailmassa. Tietoisesti pyrin unohtamaan vanhentuneet ennakko-oletukseni ja keskittyä kuuntelemaan nuoria, saadakseni tietää millainen heidän maailmansa oikeasti on. Harva asia lienee nuorista niin ärsyttävää, kuin että vanha käpy luulee tietävänsä, millaista nuorensa elämä on.

Silloin tällöin, jos minulle jää riparilla aikaa ja mahdollisuus, tarkkailen nuorten valtasuhteita. Karkeasti hahmoteltuna usein erottuu niin sanottu menestyneiden porukka, ne nuoret, jotka ovat ulkonaisesti itsevarmoja ja joilla näyttäisi menevän hyvin. Sanon ulkonaisesti siksi, että todennäköisesti heidänkin sydämessään ja sielussaan on haavoja ja haurautta. Tämä porukka on usein äänekäs, he saavat huomiota muilta nuorilta ja heitä ihaillaankin. Sitten on ne nuoret, jotka eivät kuulu tuohon pintajengiin, vaan kulkevat hiljaisempina laitamilla ja ovat tottuneet saamaan vähemmän huomiota.

Nuorten maailmassa tuntuukin vallitsevan ankara kilpailukulttuuri, ehkä enemmän kuin omassa nuoruudessani? Menestyäkseen yksilön tulee sopia ryhmän sosiaaliseen malliin ja tuo oma sopiva ryhmä on parasta löytää. Ulkopuolelle jätetyksi tuleminen on hirvittävä uhkakuva. Nuorten keskinäisessä vuorovaikutuksessa ”läppä lentää” ja huumoriin on piilotettu armotonta ilkeyttä. Lisäksi vielä somevaikuttajat näyttävät pinnallista kuvaa elämästään, johon monet nuoret helposti vertaavat itseään.

Näistä ja oletettavasti monista muista syistä johtuen itsetunto-ongelmat ovat nuorilla liian yleisiä. Monella nuorella on vielä surua perheen sisäisissä asioissa, suhteissa vanhempiin ja vanhempien uusiin kumppaneihin. Myös vanhempien työttömäksi jääminen ja siitä seuraava varattomuus pelottaa. Ilmastonmuutos oikeasti ahdistaa ja tulevaisuus tuntuu kovin ennalta-arvaamattomalta. Oman sukupuoli-identiteetin ja etenkin seksuaalisuuden hahmottaminen on nuoruudessa vasta alullaan, ja joidenkin vanhempien on vaikea hyväksyä nuorensa erilaista seksuaalisuutta.  Eipä siis ihme, että masennusoireita ja -diagnooseja on nuorilla paljon.

Kun kysyin tyttäreltäni, mikä auttaa äidin ja tyttären suhteessa, vastaukseksi sain ”keskinäinen kunnioitus”. Taas kerran hämmästyin hänen ymmärrystään: toimivat ihmissuhteet perustuvat yleensäkin keskinäiseen kunnioitukseen, miksei sitten vanhemman ja lapsen suhde? 

Vertaistuki toimii vanhemmuudessakin ja olen onnellinen luotettavista ystävistä, joiden kanssa voin ääneen pohtia vanhemmuutta. Voidaan yksissä tuumin rukoilla ja turvautua Jumalan varjelukseen. Lämmin huumori elämän haasteissa ja yllättävissä käänteissä on usein ehdottoman tarpeellista, ilman että asioiden vakavuutta kuitenkaan vähätellään. Välillä on järkevää myös turvautua ammattiapuun ja tehdä se mieluusti ajoissa.

Itse ajattelen kuitenkin, että avainsana on myötätunto. Myötätunnossa asetumme samalle viivalle toisen ihmisen kanssa, oli tuo toinen ihminen sitten oma tytär, riparinuori tai asunnoton kerjäläinen. Meille kaikille yhteistä on ihmisyys ja samanarvoisuus Luojamme edessä. Emme ole toinen toistamme parempia tai huonompia. Myötätunnossa jaamme kärsivän ihmisen pelon tai tuskan, ja onneksi välillä myös ne ilonhetket. Roomalaiskirjeen 12. luvussa annetaan monia päteviä elämänohjeita, ja nappasin sieltä tähän lopuksi myötätuntoon, yhdessä tuntemiseen, liittyvän neuvon: ”Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa” (Room. 12:15).

Liisa Ojalainen

YMPYRÄ SULKEUTUU

Loppukesällä 2018 sattuman kautta kuulin minkälaista vapaaehtoistoimintaa seurakunnassamme järjestetään. Silloin toimittiin vielä Myyrmäen kirkolla.  Syksyllä alkoi pyöriä taas Kirkkoravintola kesätauon jälkeen.  Minut houkuteltiin siihen mukaan: ” Voit tulla vaikka ihan katsomaan mitä siellä tapahtuu ja mitä siellä tehdään. Ja tutustumaan porukkaan.”

Jotenkin ajatus tuntui kiehtovalta, olin ollut jonkin aikaa työttömänä ja kaipasin vaihtelua ja tekemistä eläämääni. Niinpä marssin Kirkkoravintolan ensimmäisenä perjantaina Myyrmäen kirkolle ja löysin sieltä eläväisen ja nauravaisen vapaaehtoisten porukan. En tuntenut ketään, mutta juttu alkoi heti sujua ja minut toivotettiin hyvin lämpimästi tervetulleeksi mukaan. Heti silloin ihmettelin ja hämmästelin ihmisten pyyteetöntä auttamisen halua – jokainen oli siellä vapaaehtoisesti ja silti täysillä mukana.

Syksyisistä perjantaista tuli minulle henkireikä. Elämäni sai merkitystä. Kun tuli loppuvuosi ja tiesin aloittavani vuoden alussa työt, hiukan surin sitä, etten päässyt enää tähän toimintaan mukaan. Kunnes sitten tänä vuonna,  ahdistavan koronakevään jälkeen olin varma, että haluan taas elämälleni jotain sisältöä ja päästä auttamaan jossakin.

Niinpä ympyrä on sulkeutunut. Nyt täyttelemme tiistaisin ruokakasseja  ja tuotamme toisille ja myös itsellemme suurta auttamisen iloa. Onneksi oli syksy 2018 ja Kirkkoravintola!

Onneksi uskalsin. 

Minna Haikka