Tekijä: vantaankosken srk

Lea, 90

vantaankosken srk

”Lapsena tein paljon isän kanssa töitä yhdessä: syötin viljaa puimakoneeseen, olin kaatamassa tukkeja, tein puusaaveja. Ja ompelin paljon, ensin kaikki nukenvaatteet, sitten omani. 14-vuotiaana tein itselleni kengät isän sarkahousuista, kolminkertaiset tallukkaat, joihin suutari antoi lestin. Hän ei kuitenkaan meinannut sitten uskoa, että minä olin itse ne ommellut. Ompelin isän kanssa miesten turkkeja, niissä oli paljon työtä. Isä oli räätäli, äiti koulutettu ompelija. Minä en käynyt kouluja, kun sota tuli väliin.

Isä hoiti minua paljon. Hän opetti minut rukoilemaan ja auttamaan muita.

Sain neljä lasta. Olen katunut, etten eronnut miehestäni aiemmin. Hän muutti toiselle paikkakunnalle töihin ja jätti minut selviämään yksin lasten kanssa. Tuli välillä vain käymään ja oli väkivaltainen. Kerran jo luulin, että kuolen, kun hän piti pyssyä niskassani. Vain vuokraisännän väliintulo pelasti minut.

Kun vielä olimme naimisissa, rakensin tiilitalon. Kaksi viikkoa mukana oli muurari, mutta sitten hän kuoli. Hän oli onneksi ehtinyt neuvoa minua. Tein valut ja sekoitin sementin lapiolla. Kannoin tiilet, muurasin ja rappasin. Kun rakennustarkastaja tuli, hän oli näkemäänsä tyytyväinen ja sanoi, että on selvästi ammattitaitoisen ihmisen työtä!

Kattoa en pystynyt tekemään omin voimin, mutta maalasin sen yksin.

Nyt on vähän vaikeaa, kun on vakavia sairauksia, kuulo menee ja näkö huonontunut. Liikkuminenkin on hankalaa. Elinaikaa ei ole enää paljon. Mutta ompelin pojalle tänä syksynä vielä kolmet housut. Pidin pahvinpalaa vierellä että tulee suoraa ommelta.

Jumalaan turvaaminen on pitänyt minut pinnalla.

Elämä on ollut toisaalta hirveän rikasta. Pääsin myöhemmin matkustelemaan, kävin monessa maassa. Kolme viikkoa olin Israelissa ja vierailimme myös Jeesuksen haudalla. Mittailin sitä hautapenkkiä ja ajattelin, että Jeesus on ollut korkeintaan minun pituiseni. Siihen aikaan ihmiset olivat lyhyempiä.

Että onko vielä unelmia? Haaveilen siitä, että pääsisin Taivaan kotiin ja saisin hoitaa siellä ruusuja. Rakastan ruusuja ja puutarhanhoitoa.

Nuoremmille haluaisin sanoa, että elämää varten kannattaa harjoitella monenlaisia kädentaitoja, sillä aina voi tulla myös huonompia aikoja. Silloin kaikenlaisesta osaamisesta on hyötyä!”

haastatteli Tiina László

Liisa, 83

vantaankosken srk

”En enää pysty kirjoittamaan, en kortteja enkä tekstiviestejä. Mutta jäin henkiin, pystyn puhumaan ja liikkumaan. Päällimmäinen tunne on kiitollisuus, koko elämästä.

Paljon on ehtinyt tapahtunut. Menin naimisiin leskimiehen kanssa, jolla oli kolme lasta. Siihen aikaan ei puhuttu uusperheistä, sitä sanaa ei tunnettu. Sitten sattui se tragedia, että nuorin lapsi kuoli tapaturmaisesti. Olin paistamassa juuri lettuja, kun ovikello soi ja minulle tultiin kertomaan, mitä oli tapahtunut. Juoksin ulos, mutta ambulanssi oli jo vienyt pojan. Olin ostanut hänelle uudet farkut, ja sairaalassa housut annettiin syliini yhtenä myttynä. Housujen taskut oli yhä täynnä pieniä kiviä, pojan aarteita. Tällaisia asioita sitä muistaa.

Se oli kova alku avioliitolle.

Olen paljon yksin ja mietin mennyttä elämää. Vuosipäivät nostavat ikävän. Miehen kuolemasta on nyt viisi vuotta. Kun hän kuoli, toivoin hänen arkulleen paljon valkovuokkoja. Kukkakauppias kävi itse niitä poimimassa. Kun sitten muutin yksin tänne palvelutaloon, huomasin, että talon ympärillä kasvoi valkovuokkoja. Tuli tunne, etten olekaan yksin: Jumala on täälläkin kanssani.

Sain ensimmäisen kohtauksen jo kaksikymmentä vuotta sitten. Lapsenakin sairastelin paljon. Siihen aikaan ei ollut penisilliiniä. Muistan, kuinka äiti laittoi minut potkukelkkaan ja vei sairaalaan. Siellä hän sanoi: ”Taivaan isän enkelit suojelevat sinua!”

Tein pitkään töitä kuolevien parissa. Voisi sanoa, että työni tulokset ovat mullan alla.

 Vanhenemista varten ei voi käydä kursseja, sitä ei voi kokea etukäteen. En ole kuitenkaan hävennyt ikääntymistä. Pitkään pärjäsin kepin kanssa, käytin julkisia ja rakastin ratikalla ajelua. Mutta ei vanheneminen ole hauskaa, kun liikkumiseni on muuttunut niin vaikeaksi. Sukkiakin on vaikea saada jalkaan. Toistaiseksi jokainen päivä on kuitenkin ollut elämisen arvoinen.”

Haastatteli Tiina László

Antero, 94

vantaankosken srk

”Vanheneminen … ei se oikeastaan tunnu mitenkään erikoiselta. Aika vain kuluu nopeammin.

Olen ajatellut paljon elämääni. Toisaalta olen hyvin tyytyväinen, toisaalta tyytymätön. Tekisin joitakin asioita toisin. Mutta tein silloin parhaani mukaan, sen tiedon varassa, joka minulla oli silloin. Tiedän nyt enemmän.

Tapio Rautavaara lauloi: ´Päivääkään en vaihtaisi pois´, mutta minä vaihtaisin kyllä monta päivää. Jos jotain voisin muuttaa, juttelisin enemmän vaimoni kanssa. Kumpikaan meistä ei puhunut tarpeeksi.

Ajattelen kuitenkin niin, että minulla on ollut lapsuudesta alkaen hyvä tuuri. Lapsuuden sain elää isossa perheessä kuin lapsi. Sain leikkiä paljon, mutta kotona oli määrätyt hommat, jotka piti tehdä. Sain olla isän kanssa paljon. Moni yhteinen hetkemme liittyi kalastukseen.  Minua tosin aamu-unisena harmitti, kun piti herätä aikaisin kalaan, ja kaikki muut saivat jäädä nukkumaan. 

Perheeni selvisi sodan jaloista. Kun oli jätettävä koti, aikuisilla oli kova huoli.  Meidät pakattiin laivaan. Siellä minua kiinnosti eniten laivan konehuoneen höyrykone. Junassa nukuin seisaaltani. Onneksi satoi lunta, pommittajat eivät nähneet meitä. 

Minä en joutunut sotaan. Olisin ollut se seuraava vuosikerta, joka olisi kutsuttu, jos sota olisi jatkunut.

Nuoremmille sanoisin, ettei kannata sahata sahanpurua. Jos on jokin asia, jolle ei voi mitään, niin turha jäädä siihen jumiin. Aina se ei onnistu, mutta siihen kannattaa pyrkiä. Tulee mieleen myös Iiro Viinasen lausahdus: ´Maksakaa verot iloiten´. Se mikä täytyy antaa, se täytyy antaa, eikä murehtia asiaa sen enempää.

Minua kiinnostaa moni asia, sellaiset kuin historia, tekniikka ja eläimet. Opetin pojan koiran juoksemaan kävelymatolla. Harrastan myös sukututkimusta. Jos sitä ei olisi, katselisin varmaan telkkaria päivät pitkät silmät kiinni ja suu auki. Autolla olen ajanut miljoona kilometriä. Se liittyi työhöni. Ajoin autoa niin kauan, kunnes tuli ensimmäinen läheltä piti –tilanne, jossa olisin itse ollut syyllinen. Silloin luovuin autosta. Nyt muut kuljettavat minua.

Olen hyvin sukurakas. Sen haluaisin sanoa, että pitäkää huolta toisistanne. Ajattelen usein sellaisia, joilla ei ole sukua ympärillään ja kuinka orvoksi voi silloin itsensä tuntea. Elämä on sellaista, että jos nyt menee hyvin, huomenna voi tilanne olla toisin. Jossain vaiheessa apua tarvitsevat kaikki.”

haastatteli Tiina László

Samalla penkillä

vantaankosken srk

Kun reilu neljä vuotta sitten muutin Barcelonaan, niin tuijotin terassilta aukeavaa näkymää Välimerelle ja mietin, miten erilainen oli minun matkani Espanjaan kuin monella afrikkalaisella. Kuinka lähtökohtamme olivat perustavanlaatuisesti ja niin muuttumattomasti erilaiset, kuinka minun olemiseni kotona vauvan kanssa oli aivan erilaista kuin äidin, joka oli tullut laittomana siirtolaisena ja kuinka samanlaisia asioita me sittenkin etsimme: mahdollisuuksia, työtä, hyvää elämää.

Ulkomaalaisena, kielitaidottomana, ulkopuolisena tunsin haavoittuvaisuuteni ja sanattoman yhteyteni toisiin maahanmuuttajiin. Minun lähtökohtani olivat kuitenkin jo syntymäni perusteella niin erilaiset. Olin suomalainen, kristitty, valkoihoinen, korkeakoulutettu nainen, joka tuli EU-maasta. Minun eloni oli rikasta ja turvattua. Kuinka paljon helpompaa minun oli astua ennakkoluulojen yli, oppia uudet kielet, löytää paikkani, valita se niiden lukuisten paikkojen joukosta, josta kaltaiseni valkoiset, hyvinvoivat, koulutetut naiset puhuivat lehtien ja medioiden palstoilla.

Espanjassa köyhyys tulee ovelle. Afrikkalaiset miehet soittavat ovikelloa ja pyytävät päästä töihin, tekemään mitä tahansa. Ei heillä ole papereita tai verokorttia. (Tosin täällä ei moni muukaan maksa veroja tehdystä työstä.) Naiset jättävät lappuja lyhtypylväisiin ja postilaatikoihin, joissa tarjotaan siivousapua, lastenhoitoa tai vanhustenhoitoa (moni vanhus asuu kotona).

Tarjosin eräälle miehelle pihatöitä. Hän näytti uupuneelta. Kasvoihin oli piirtynyt väsymyksen uurteita. Välillä hän istui hetken. Minä kurkin ikkunan raosta että tekikö mitään ja häpesin ajatuksiani, kun mietin, että pitäisi pitää silmällä. Olisivatko mieltäni leikanneet samat epäilykset, jos hän olisi tullut Etelä-Amerikasta tai hän olisi ollut katalaani?

Nyt tuosta ensimmäisestä työpäivästä on kulunut yli vuosi. Aika ajoin hän kirjoittaa minulle ”Hola jefa” eli hei pomo, olisiko jotain töitä. Aina jotain on. Hän ei ole enää niin väsynyt. Hän tekee kaiken ripeästi ja huolella. Annan reilun palkan ja kassillisen lasten vaatteita. En kurki ikkunanraosta. Luotan. Se on minun tapani auttaa. Tai ei, en auta. Olen vain ihminen ihmiselle niin kuin kuuluu.

Vasta täällä asuessani olen ymmärtänyt esimerkin ja esikuvien tärkeyden. Viedessäni kirjoja kirjastoon avasi marokkolainen siivooja oven. Olin asunut täällä silloin vasta vähän aikaa , joten yhteistä kieltä jouduttiin etsimään. Hän kokeili vuorotellen kieliä, joista viittä puhui sujuvasti. Löytyi sitten ranskasta ja englannista se yhteys.

Afrikkalaiset poimivat hedelmämme. He siivoavat kotimme, puutarhamme, myyvät kylmät juomat käteen, kun istumme rannalla, tuovat meidän ja hiekan väliin piknik-liinan. He kurottavat paikoille, joissa näkevät kaltaisiaan. Me päästämme heidät paikoille, missä näemme heidän kaltaisiaan. Koulussa pärjäävät ne, joiden lähipiirillä on osaamista ja aikaa panostaa koulunkäynnin tukemiseen. Ne, jotka tietävät, mitä voi vaatia ja olettaa.

Murtumiakin on. Eivät kaikki Afrikasta kotoisin olevat ole täälläkään köyhiä ja kouluttamattomia. Ja on yksi paikka, missä istumme vierekkäin. Se on paikallinen anglikaanikirkko. Siellä me olemme maahanmuuttajat samalla penkillä, Jumalan edessä, syntiset ja pyhät.

Reija Vienola

Yhteishengellä parrasvaloissa

vantaankosken srk

Näin kesän korvalla alan usein muistella entistä, rakasta harrastustani, harrastajakesäteatteria. Olen aina ollut teatterissakävijä ja musiikin ystävä, mutta enpä olisi koskaan uskonut, että neljää kesää kesäteatterissa on niin valtava kokemus, että siitä riittää muistelemista vuosikausiksi eteenpäin.

Huomasin kesäpaikkakuntamme lehdessä ilmoituksen, että paikallinen harrastajateatteri tekee seuraavaksi kesäksi kesäteatteriin musikaalin Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -teoksesta. Sama musikaali esitettiin Hämeenlinnan kaupunginteatterissa muutama vuosi aiemmin ja kävin sen useamman kerran katsomassa. Joka kerta ajattelin: olisinpa tuolla! Musikaali Anssi Tikanmäen musiikkiin ja vielä mielikirjani. Kun sitten luin tuon ilmoituksen, että suurehkoa spektaakkelia ollaan pienehkölle paikkakunnalle tekemässä, en hetkeäkään epäröinyt. Halusin mukaan! Näytellyt en ollut ikinä, laulamisesta puhumattakaan.

Kun menin sitten ensimmäiseen kokoontumiseen, paikalla oli luonnollisesti tuon harrastajateatterin ”vakioihmiset”, mutta uusia kasvoja myös. Kuten minä. Ketään en tuntenut, mutta puhkuin intoa. Ohjaaja Perttu Pesä aloitti näytelmäharjoitukset syksyllä ja lauluharjoitukset pidettiin kuoronjohtajan kanssa erikseen kerran viikossa. Tähän kaikkeen sitouduin empimättä, vaikka välimatkaa kotoa harjoituksiin oli 100km. Syksyn aikana tutustuimme toisiimme. Tunsin kuuluvani joukkoon ja olevani täysin oikeassa paikassa.

Keväällä harjoittelutahti tiivistyi. Kohtalo puuttui peliin ja muutin ko. paikkakunnalle. Elämä oli ihanaa teatteria. Kyseessä oli n. 40 näyttelijää/laulajaa käsittävä kolmituntinen musikaali kauniissa hämäläisessä kesäteatteri-idyllissä. Kevät meni harjoitellessa ja harjoitellessa. Meitä hiottiin yhteen ja tekemään jotain ainutlaatuista. Sitä se oli, etenkin minulle. Satoi tai paistoi, oli helle tai hyytävä kylmyys, jaksoimme illasta toiseen mennä läpi Suomen historiaa.

Kun ensi-ilta läheni, oli rakennettava lavasteet, hankittava puvustus – kaikki talkoilla ja yhdessä!  40 henkilöä oli hioutunut yhdeksi suureksi yhteisöksi, jolla oli yhteinen tavoite. Tämä oli uutta, ja me halusimme tehdä sen täydellisesti. Muistan kuinka tuo yhteisöllisyyden tunne vain kasvoi kasvamistaan kuukausien aikana, kun harjoittelimme sateesta tai hiestä likomärkinä. Kaikilla oli yhteinen tavoite.

Kesäkuun 15.päivä koitti, ensi-ilta. Voi sitä yhteen hiileen puhaltamisen ja tsemppaamisen meininkiä! Esitimme musikaalia 17 kertaa sen kesän aikana, ja olimme elokuussa kuin yhtä perhettä. Olimme jännittäneet ja laittaneet kaikkemme likoon saadaksemme tuon spektaakkelin aikaiseksi. Ja me teimme sen.  Muistan, kun lauloin duettoa täysille katsomoille – ilman sitä suurta yhteishenkeä ja tsemppaamista en olisi sitä tehnyt. Nyt se oli toteutunut unelma.

Minna Haikka

Posti toi kirjeen

vantaankosken srk

Postiluukkuun tipahtaa nykyään muutamia sanomalehtiä ja aikakauslehtiä oikeastaan vain keskiviikkoisin tai torstaisin. Muina päivinä mahdollinen posti onkin enimmäkseen A5- kokoisia kirjekuoria, joissa on sisällä lasku. Niin sinäkin päivänä, jolloin saalis oli vain yksi laskun kokoinen kirje. Mutta ei se ollutkaan lasku, vaan kirje entiseltä työtoveriltani Marjalta, jonka lähdöstä työyhteisöstä on kulunut jo yli 30 vuotta.  Yhteydenpito on kuitenkin jatkunut, tosin lähinnä joulukortilla ja muutamalla tapaamisella. Kuori sisälsi iloisen yllätyksen: pienen ruutupaperille käsin kirjoitetun kirjeen ja sen sisällä pienen liinan.

”Hei, korona jatkuu ja voi, miten kurjalta tämä aika joskus tuntuu. Ei voi vierailla eikä kutsua vieraita, mutta onneksi voimme hyvin ja olemme terveitä.

Odotan kovasti jo kevättä ja sen tuomaa lämpöä, silloin pääsen taas kutomaan. Nyt olen leikannut kuteita ja tehnyt jämäkankaista tällaisia pieniä liinoja. (Itse käytän sitä leipäkorissa, sämpylöiden alustana).

Toivon, että liina tuo sinulle tuulahduksen keväästä, sen valosta ja lämmöstä. Se kertoo myös, että olen ajatellut sinua. Toivon, että voit hyvin ja jaksat pitää huolta itsestäsi ja läheisistäsi.

Kevään tulon ja koronan menon odotuksin, Nuuska-Muikkusen kevätlaulun sanoin:

            ”Yksi osa odotusta

              kaksi osaa

                             kevätkaihoa

             ja loput hillitöntä

           yksinolon hurmaa”

Lämpimin terveisin Marja”

Kirje sai minut sanattomaksi ja liikuttuneeksi. Lähimmäisyyttä ja auttamista on monenlaista, eikä ilon tuottaminen, yllättäminen, ole niistä vähäisin. Se, joka haluaa, löytää siihen myös keinot.

Ulla Pohjolan-Pirhonen

Teetä ja karjalanpiirakoita

vantaankosken srk

Tänä vuonna paastoruokani on karjalanpiirakka.

Suurin syypää siihen on kollegani Auli Kekoni, joka käynnisti facebookissa karjalanpiirakkaprojektin yhteisvastuukeräyksen hyväksi. Kaulimestahan se lähti, ja tuhannen piirakan tavoite on pian täynnä. Minäkin ostin niitä pussillisen – ja hätkähdin: ne maistuivat aivan äitini piirakoilta!

Makumuistot painuvat jonnekin mielen peruskallioon.  Äitini oli – Aulin tavoin – kotoisin Savosta, ja isossa perheessämme syötiin paljon karjalanpiirakoita. Ne olivat rapeita ja tuoksuvia ja katosivat nopeasti suihimme.

Ensimmäinen oma yritykseni leipoa karjalanpiirakoita päättyi vähän nolosti. Resepti oli keittokirjasta, uunina kaasu-uuni Unkarissa ja maistajana suorasanainen lankoni, joka oli ammatiltaan leipuri. Huonostihan siinä kävi: lopputulos oli lötsöä ja mautonta, enkä todellakaan kehdannut mainostaa sitä kansallisruokanamme. Mutta kun lankoni pääsi Suomessa maistamaan äitini piirakoita, ihastelusta ei ollut tulla loppua. Minua se ei haitannut yhtään, tunsin vain ylpeyttä.

Karjalanpiirakat tuovat mieleeni muitakin elämäni ihmisiä. Erityisellä lämmöllä ajattelen Karjalassa syntynyttä tätiäni, joka eli poikkeuksellisen itsellistä virkanaisen elämää. Hänellä oli tyylikäs, tiikkipuinen keittiö, jossa ei koskaan tehty ruokaa. Mutta ostokarjalanpiirakoita, niitä hänellä oli aina. 

Paastonaikaani kuuluu karjalanpiirakoiden lisäksi tänäkin vuonna sopiva lukukirja, jonka seurassa kuljen kohti pääsiäistä. Löysin kirjakaappini takariviin unohtuneen, Valamon luostarin julkaiseman teoksen Pyhiinvaellus Dzhvariin. Kirjan päähenkilö, nelikymppinen venäläinen nainen tulee vuorella sijaitsevaan georgialaiseen luostariin 15-vuotiaan poikansa kanssa. Nainen on ateistisen järjestelmän kasvatti, joka on lukenut paljon uskosta, mutta nyt hän yrittää saada kosketuksen siihen sydämellään.  Naisena hän joutuu laittamaan huivin päähänsä ja olemaan mahdollisimman vähän häiriöksi. Pojasta munkit ovat innoissaan. Kirkkohetkien välissä pilkotaan vihanneksia, juodaan teetä lasipurkeista ja puhutaan uskosta. Munkit eivät voi kuitenkaan olla huomaamatta, että nainenkin on tosissaan, ja syntyy hyviä keskusteluja. Uskolla ei ole sukupuolta.

Kirja on yhä kesken, mutta pääsiäiseenkin on vielä matkaa. Toivon kovasti, että kirjan nainen löytää etsimänsä, sydämellään.

Ja minä taidan kaivaa esiin äidin karjalanpiirakkareseptin ja ruveta koronaikävän keskellä treenaamaan leipomista. Silläkin voi tehdä hyvää.

Tiina László

Paastonaikana

vantaankosken srk

Pidän makeasta. Monenlaiset leivonnaiset, keksit ja muut herkut maistuvat minulle vähän liian hyvin. Herkuttelen välillä jopa siinä määrin, ettei se ole terveellistä minulle. Niinpä olenkin jo vuosia pitänyt paastonaikana sokeripaastoa. Silloin syön muuten ihan tavallisesti, mutta jätän herkut pois ja vierotan itseni sokerinautinnosta. Hyvissä ajoin ennen paastoa, ehkä jo tammikuusta, aloitan valmistautumisen henkisesti herkuttomuuteen. Alkuun vähän pelottaakin, tuleeko elämästä tosi ankeaa? Kun tuhkakeskiviikkona aloitan herkuttoman elämäni, tunnen suorastaan helpotusta: pääsen perusasioiden äärelle. Tästä se taas alkaa!

Evankelis-luterilaisen kirkon nettisivujen mukaan ”paaston avulla ihminen tavoittelee mielenmuutosta ja keskittyy olennaiseen”. Kristillinen paasto muistuttaa meitä siitä, kuinka Jeesus valmistautui jumalalliseen tehtävään rukoilemalla ja paastoamalla ruuasta. Me kuitenkin olemme länsimaissa tottuneet erottamaan ihmisen ruumiillisen ja henkisen puolen toisistaan ja vielä tekemään selkeän eron niiden välille. Hengellinen taas mielletään itsestään selvästi kuuluvaksi tuon henkinen puoli -yläotsikon alle. Mitä herkuista kieltäytymisellä voi siis olla tekemistä olennaiseen keskittymisen kanssa?

Tuttavani kirjoittaa Pullopostia Itämereltä blogissaan, että olemme kehoruumis. Luojamme antoi meille koko olemuksemme, kehomme ja minuutemme. Tällä koko paketilla saamme elää täällä ja olla samalla Isällä duunissa. Kaikkivaltiaan palveluksessa voimme olla niin monin eri tavoin, auttamalla ja rakastamalla muita Isämme luomia. Ja näissä hommissa on usein käytössä koko paketti. Spiritualiteetti on kokonaisvaltaista, ja hengellisyys elää ja voi hyvin tai huonosti tässä fyysisessä kehossamme, sen hermojärjestelmissä, aivoissa ja tajunnassa. Loppujen lopuksi hengellisyys ei olekaan niin kaukana fyysisyydestä.

Kirkkomme nettisivuilla paaston tavoitteeksi mainitaan lisäksi, että ”aineellisesta hyvästä ja nautinnoista karsimisen toivotaan kasvattavan kykyä keskittyä olennaiseen, kuulla sydämen ääntä ja Kristusta”. Itse ajattelen, että nautintojen karsimisen lisäksi monesta muustakin tavasta tietoinen paastoaminen saattaisi auttaa meitä keskittymään olennaiseen. Monella meistä on esimerkiksi epäterve tapa moittia ja suomia itseämme kohtuuttomasti. Kyllä sellainen vie voimia olennaiseen keskittymiseltä. 

Mitä sitten on se olennainen? Itse haluan edes välillä pysähtyä funtsimaan asioita, enkä vaan touhottaa menemään 24/7. Mihin käytänkään aikani, minkälaisia ajatuksia ajattelen ja mitä ne kertovat minusta itsestäni ja asenteistani? Käytänkö aikaani omien arvojeni mukaisesti, ehdinkö kuuntelemaan sydäntäni? 

Haluan edes hetkellisinä välähdyksinä tiedostaa, että on olemassa jotain suurempaa ja jotakin, minne olemme matkalla. Minulle on hyväksi oivaltaa, ettei minun tarvitse elää täällä pelkässä omassa voimassani. Sen ajatteleminen saa minut kiitolliseksi ja elämä tuntuu kevyemmältä.

Miksen siis keskity olennaiseen ja harrasta siinä samalla herkuttomuutta pitkin vuotta? Miksi yritän sitä vaan paastonaikana? Yhtä lailla voisin rakastaa muita Isän luomia ihan aina, voisin toteuttaa rakkauden kaksoiskäskyä erinomaisesti. Mutta enpä vaan voi, koska ihmisenä en siihen kykene. Sen sijaan mokaan, kämmään ja satutan kanssaihmisiäni monin tavoin. Tarvitsen välttämättä anteeksiantoa ja armoa, joten pääsiäinen ja sen sanoma on minulle tuiki tarpeellinen. 

Siksi siis edes paastonaikana. Paasto on minulle väline, joka palvelee merkittävämpää asiaa, muistuttaa minua olennaisesta. Sokeripaastoni terveellisyyden ja paremmat veriarvot saan vain lisäbonuksena.

Liisa Ojalainen

Iltavuorossa ostareilla

vantaankosken srk

Torstai:

Puhelin piippaa: Nähdäänkö huomenna Liidossa 16.30?

Vastaan: Joo, sopii mulle hyvin. Nähdään.

Perjantai:

Nuorten monitoimitila Liito on Vantaan kaupungin tila, joka kokoaa yhteen lasten ja nuorten kanssa toimivia tahoja. Siellä majaansa pitävät myös Nuorisotyö raiteilla- hankkeen nuorisotyöntekijät, joiden kanssa minulla on ilo tehdä yhteistyötä. 

Nuorisotyö raiteilla -hankkeen tavoitteena on joustavasti liikkuvan, toimivan ja nopean vuorovaikutuksen nuorisotyön vieminen sinne, missä nuoret liikkuvat ja viettävät vapaa-aikaansa. Hanke edistää myös nuorten hyvinvointia ja tunnistaa syrjäytymisen vaaravyöhykkeessä olevia nuoria, tukee ja auttaa heitä arjenhallinnassa sekä ohjaa tarvittaessa eri palvelujen piiriin.

Tänä iltana olemme lähdössä yhdessä Nuorisotyö raiteilla- hankkeen työntekijän sekä kaupungin nuorisotyöntekijän kanssa jalkautumaan Länsi-Vantaalle. Jo etukäteen on pohdittu sitä mihin mennään. Ilta kulkee reittiä Dixi – Myyrmanni – Martsarin ostari – Tripla – Dixi.

Illan aikana tapaamme useita eri nuoria. Jututamme heitä, kyselemme mitä kuuluu ja miten menee. Osan kanssa keskustelu on enemmän vitsailua ja osan kanssa tiukkaa asiaa omasta hyvinvoinnista, koulunkäynnistä tai jostain muusta mieltä painavasta asiasta.

Moni nuori kyselee milloin kaupungin nuorisotilat aukeavat – valitettavasti eivät vielä. Ainakin helmikuu ollaan kiinni, vastaa nuorisotyöntekijä. Monista keskusteluista kuuluu nuorten kaipuu siihen, että tilanne normalisoituisi ja he pääsisivät taas hengaamaan kavereiden kanssa nuorisotiloille. Nyt ”nuorisotiloina” toimivat kauppakeskukset, parkkihallit, portaikot ja asemat. Jotkut hieman vanhemmat nuoret ovat ottaneet myös omat retkituolit mukaan, jotta on mukavampi istuskella ja viettää iltaa.

Osa illan aikana kohtaamistamme nuorista on tuttuja, useampaan kertaan tavattuja. Osa uusia, heille kerromme siitä mitä teemme. Pääasiassa nuoret suhtautuvat positiivisesti siihen, että olemme paikalla. Emme pakota ketään juttelemaan kanssamme. Kaikki lähtee liikkeelle siitä, mihin nuoret ovat valmiita. Jos haluaa kääntää meille selkänsä, saa senkin tehdä. Aika paljon on aistittavissa jo siitä, miten nuoret vastaavat, kun tervehdimme heitä: ”Moi, onpa kiva nähdä!” vai ”No V*TTU moi vaan!”  

Illan aikana tapaamme muita jalkautuvaa työtä tekeviä. Kaupungin nuorisotilojen ollessa kiinni myös iso osa nuorisotilojen työntekijöistä jalkautuu kaduille ja ostoskeskuksiin, jotta nuorilla olisi ympärillään aikuisia, joiden kanssa jutella. He ovat käytettävissä, jos nuoret kaipaavat apua.

Pääkaupunkiseudun tiukat koronarajoitukset koettelevat nuoria ja heidän hyvinvointiaan. Me nuorisotyössä tuemme heitä parhaamme mukaan, etteivät he jäisi yksin. Yritämme tuoda myös iloa harmaan korona-arjen keskelle.

Ilta päättyy klo 22.45. Kohdattuja nuoria 63. Nähtyjä paljon enemmän. 

Hankkeen työntekijä jatkaa samaa arvokasta työtä seuraavanakin päivänä. Minä hyppään mukaan seuraavan kerran noin kuukauden kuluttua.

Marika Pasanen

Olisiko jo lupa hellittää?

vantaankosken srk

Muutama viikko sitten menehtyneen kirjailija Sinikka Nopolan suunnitelmissa oli uusi kirja, jonka työnimenä oli Pätevä ihminen. Kustantaja ehti jo mainostaa sitä ennalta ja kertoa sisällöstä, jossa kirjailija kyselee ”miksi varttuneeseen ikään ehtinyt henkilö pompahtaa pystyyn antamaan bussissa paikkansa? Miksi hän kohtelee itseään kuin pikkulasta, jolla on nukkumaanmenoajat? Kuka hänet on huijannut kunnolliseksi, alati päteväksi?”

Kuvittelin heti itseni istumassa bussissa, eläkeläisen, joka istuu vain toisella pakaralla valmiina luovuttamaan paikkansa seuraavalle bussiin astuvalle. Sieltä tuleekin toinen eläkeläinen – tietysti mielestäni itseäni paljon vanhempi – mutta hänkin on Pätevä ihminen, joka ehdottomasti kieltäytyy vastaanottamasta paikkaani yrittäen sen sijaan pysytellä kantamustensa kanssa uljaasti pystyssä. 

Käydessäni 1970-luvulla ensimmäisen kerran Amsterdamissa kälyni luona kiinnitin huomioni siihen, miten siellä lähes kaikki, iästä riippumatta, tulivat kauppaan vetäen pyörillä kulkevaa kauppakassia, jollaista Suomessa kutsuttiin ”mummokärryksi”. Myöhemmin tultuani työhön seurakuntaan ja vieraillessani 70-vuotiaiden ja sitä vanhempien luona syntymäpäiväonnittelulla, keskustelua käytiin joskus myös arjessa pärjäämisestä. Saatoin kysäistä, onko synttärisankari käyttänyt tätä mainiota apuneuvoa ja sain vastaukseksi: ”En, en minä vielä semmoista vanhojen ihmisten kärryä tarvitse!”

Koronan aikana varsinkin ikäihmiset ovat joutuneet kaikkein raskaimpien rajoitusten piiriin. Kaupassa on pitänyt käydä kukonlaulun aikaan, arki on tullut hankalammaksi ja yksinäisemmäksi. Mutta käyttääkö meidän Pätevä ihminen esimerkiksi kauppojen kotiinkuljetuspalvelua tai ravintoloiden ”kotiruokaa ovelle”- tarjontaa (puhun nyt heistä, joilla on tällaiseen varaa)? Nuoret perheet ovat nimittäin rohkeasti ottaneet käyttöönsä nämäkin palvelut. Mutta Pätevä ihminen kituuttaa eikä halua vaivata edes naapuria hakemaan päivän ostoksia.

Selviytymisen kulttuuri elää meissä vahvana. Tuttavani, hyväkuntoinen eläkeläisrouva, jota ei todellakaan eläkeikäiseksi uskoisi, kertoi nauraen fb-sivullaan, miten hänen lapsensa olivat vieneet häneltä keittiöjakkaran sanoen, että äidin kiipeilyt sille saisivat nyt loppua ja että he hoitavat tästä lähtien kiipeilyt. Ihailin sitä, miten luonnollisena ja hauskana asiana hän tätä piti. Päivittäin hän kuitenkin kävelee useita kilometrejä ja puolestaan auttaa kesäisin tytärtään puutarhatöissä. Mutta hän osaa ottaa avun vastaan, myös tyttären toimittaman ostoskassin ovelleen.

Kysymykseni Nopolan julkaisemattoman kirjan innoittamana onkin nyt: olisiko jo lupa ottaa apua vastaan silloin, kun sitä suorastaan tarjotaan, uskaltaisinko pyytää apua, kannattaako viimeisillä voimillaankin sanoa ”kyllä minä pärjään, kiitos vaan?” Jos nuoretkin osaavat ottaa käyttöönsä arkea helpottavia asioita, miksei sitten ikäihminen, joka on oman osuutensa suorittamisesta jo hoitanut?  Sitä paitsi apuaan tarjoavat ovat useimmiten mukavia ihmisiä, joitten tapaaminen voi tuoda arkeen iloa – puolin ja toisin tai kuten virressä lauletaan ”saaja auttaa antajaa”.

Auttaminen kun lopultakin on enemmän kuin tekemistä, se on kohtaamista, vuorovaikutusta. Suostunko siihen avun antajana tai vastaanottajana? Niin auttaminen kuin avun vastaanottaminen edellyttävät sen tunnustamista, että olen tarvitseva ja saan olla sellainen.

Sääli, että Sinikka Nopolan kirja jäi suunnitteluvaiheeseen. Siitä olisi varmaan saanut riemua ja rohkaisua vähän hellittää Pätevän ihmisen vaatimuksesta ja uskaltautua olemaan toista ihmistä tarvitseva, saajana mutta myös auttajana.

Ulla Pohjolan-Pirhonen