Pieni pala taivasta

Ystävättäreni oli ruokakaupan kassajonossa. Taisi olla ruuhka-aika, koska kassajono oli kasvanut pitkäksi. Ystävättäreni seurasi kauempaa jonosta, kuinka mummo kassalla yritti maksaa ostoksiaan. Mummon pankkikortti ei useasta yrityksestä huolimatta suostunut toimimaan, liekö pin-koodi hävinnyt mielestä juuri sillä hetkellä, kun se pitäisi muistaa. Ihmiset jonossa alkoivat huokailla, ärsyyntyä ja liikehtiä hermostuneesti: Voi mummo, koita nyt selvitä siitä, ei tässä ole koko päivää aikaa kassajonossa seistä! 

Mummosta seuraava asiakas teki ratkaisun ja ilmoitti maksavansa mummon ostokset. Mikä huikea hetki! Voi sieluni silmillä nähdä, kuinka tilanne rentoutuu ja ihmiset ovat helpottuneita, nyt päästään kiusallisesta tilanteesta, homma pelaa taas. Mummo on kiitollinen ja ihmeissään, kuinka te nyt sen maksatte, emmehän edes tunne toisiamme? 

Mummo tuskin kuitenkaan on ainut, jota tuon tuntemattoman hyväntekijän ratkaisu koskettaa. Hyvällä on taipumus levittää itseään. Havahdun miettimään viitsisinkö tai edes haluaisinko itse toimia samoin? Riippuisi tietystä ostosten hinnasta ja sen hetkisestä taloudellisesta tilanteestani.

Näin joulun jälkeen, uuden vuoden alkaessa, mietin elämääni ja taas yhtä kulunutta vuotta: Elinkö, ajattelinko, toiminko niin kuin toivon itseni toimivan? Elinkö arvojeni mukaisesti? Oliko minulla koronavuonna edes mahdollisuutta siihen? Olinko liian väsynyt, kulutinko aikaani hukkaan? 

Miellän itseni keski-ikäiseksi ja tuon saman pohdinnan voin laajentaa koskemaan koko elettyä elämääni. Mihin olen käyttänyt minulle annetun elämän? Ja lopulta, olenko hoitanut leiviskäni?

Kaikesta tekemästäni tai tekemättä jättämisestäni en voi itseäni syyllistään, sillä usein joudumme toimimaan niillä ehdoilla, jotka kukin tilanne sallii. Läheskään aina en voi elää niin kuin haluaisin, vaan joudun tyytymään muuhun. Mutta kyllin hyvä on riittävän hyvä, 100 %:iin yltää kovin harvoin. Jonkinlaista välitilinpäätöstä kuitenkin tavoittelen: Olenko tohottanut eteenpäin silmät, korvat ummessa? Touhunnut kuin Martta. Olenko malttanut pysähtyä kuulostelemaan, mihin Jumala, hyvyys ja rakkaus minua johdattaisi? Kuin Maria. 

Nuorena ihminen kuvittelee helposti itsestään tulevan jotakin erityistä, ja niin ehkä kuuluu ollakin. Nuori ihminen saa voimaa haaveistaan, kuvitelmistaan ja tulevaisuuden toiveistaan. Näin keski-iässä huomaan, että monetkaan nuoruuden itsestään selvät kuvitelmani eivät toteutuneetkaan. Joudun sopeutumaan ja tyytymään muuhun, elämä ei mennytkään suunnitelmien mukaan. Toisaalta ehkä lopulta onkin siunaus ja onni, ettei niin käynytkään.

Mutta nyt keski-iässä, mikä ohjaa toimintaani? Mitä itse ajattelen itsestäni? Mitä haluan tavoitella? Alussa kuvailin ”mummo kaupassa” -episodin; sen ratkaisussa voi tuntea pienen palan taivasta. Vaikka vain pieni pilkahdus hyvää tapahtui, vaikutti sekin moniin ihmisiin, jopa minuunkin, vaikka vain kuulin sen kerrottuna. En kuvittele, että alkaisin maksella ihmisten ostoksia, mutta ehkä Marian tavoin voisin välillä rauhoittua kuuntelemaan rakkauden ääntä. Siitä puolestaan varmaan seuraisi pieniä taivaspaloja omaksi ilokseni ja hyvässä lykyssä muillekin. Ja sitten, kun taas huomaan unohtaneeni kaikki hyvät suunnitelmani, tulee minun muistaa armo ja antaa itselleni anteeksi, jotta kykenen jälleen rakastamaan. Sillä ilman rakkautta ei voi aistia taivaspaloja.

Liisa Ojalainen

Verkossa

”Sori mä tipuin, mikki on nyt kiinni, voitko puhua lujempaa, tää yhteys pykii, pidetään kuva auki vain kun puhutaan”. Onko tutun oloista? Nuo lauseet ovat tulleet kovin tutuiksi viimeisen puolen vuoden aikana. Enpä olisi uskonut vuosi sitten, että työntekemiseni välittyy monikansallisen Microsoftin teams alustan kautta. 

Pandemian aikana lähes koko tekemäni terapiatyö on mennyt läppärin taakse. Olin tottunut työskentelemään kasvotusten ja aistimaan tunnelman ja tuoksut. Nyt ihmiset ovat jossain. Kävelyllä, lenkkipolulla, työpaikalla, autossa tai kotona. Olen nähnyt pariskuntien ja perheiden elämän uudessa kuvassa. Kurkistanut ihmisten jääkaappeihin, vessoihin ja lastenhuoneisiin.   Nähnyt ja kuullut sellaista jota en ilman viirustamme olisi koskaan saanut kokea. Huomannut, että ihmiset ovat useammin vapautuneempia ja vähemmän jähmettyneempiä kuin pienessä huoneessani. Ymmärtänyt sen, että etäkoulun vetäminen ja parisuhteen ruotiminen samaan aikaan ei todellakaan ole kivaa. Huomannut, että moni vantaalainen pariskunta ei todellakaan etsi nyt apua parisuhteen ongelmiin kun arjesta selviytyminen lomautuksen tai potkujen vuoksi on jossain muussa.  Tajunnut, että kaiken keskellä tarvitsemme toisiamme enemmän. Kaikkein eniten tarvitsemme rakkautta. Miten osaamme osoittaa sitä toisillemme jos olemme jääneet sitä vaille tai meillä ei ole riittävästi kykyä rakastaa. Miten saan tunneyhteyden itselleni merkittävään ihmiseen jos en saa sitä itseeni. 

Kaiken keskellä yhteyttä löytyy. Rakkautta yrittää ymmärtää kumppania ja itseä. Myös tajua omasta ja parisuhteen tilasta, että tästä ei nyt kertakaikkiaan tule yhdessä mitään. Merkityksellistä on, että äiteinä, isinä tai kumppaneina pyrimme kantamaan vastuun teimme sitten elämässämme minkälaisia ratkaisuja tahansa. Tämä ei ole helppoa mutta tavoittelemisen arvoista. 

J-P Virtanen

Sylttytehtaalla

Luin joulun alla Hesarista toimittaja Anna-Stina Nykäsen ja arkkipiispa Tapio Luoman keskustelun. Jutun nimi oli ”Nyt nostetaan Jeesus pöydälle”. Toimittaja oli tuonut mukanaan kipsistä tehdyn Jeesus-patsaan. Se oli hyvä aloitus, päästiin suoraan asiaan. Kenen ääntä kirkossa kuullaan?

Tuo pöydälle asetettu kipsi-Jeesus, katse suunnattuna alaviistoon, kämmenet auki ja kädet hiukan irti lantiosta, näyttää ylevältä, lempeältä ja mietteliäältä, vakaalta ja varmalta asiastaan. 

Se toi mieleeni toisen Jeesus-veistoksen, sen, jota katselin usein Myyrmäen kirkossa, St. Martinin kappelissa, ennen remonttia. (Nyt se löytyy Virtakirkon nuorisotilasta.)

Se  kuvaa toisenlaista Jeesusta: vähän riutuneempaa, kädet sivuilla kuin empien, odottavana ja kysyvänä.  Teflonista ei ole tietoakaan. 

Tuohon Jeesus-hahmoon jään kiinni. Sitä katsellessani minulle nousi usein kyyneleet silmiin. Tälle Jeesukselle uskaltaisin puhuakin. Itsestäni, ja kaikista heistä, joita mielessäni kannan. 

Anna-Stina Nykänen kirjoittaa terävästi: ”Välillä tuntuu siltä kuin Jeesus olisi kirkossa unohdettu. Jeesuksesta puhutaan lapsille ja nuorille. Mutta kun aikuiset alkavat kiistellä Jumalan sanasta, naisen paikasta tai vaikka samaa sukupuolta olevien vihkimisestä, vedotaan vähintäänkin Paavaliin tai muihin Jeesuksen jälkeen tulleisiin oppineihin ukkeleihin. Ikään kuin Jeesus olisi liian lapsellinen, kirkasotsainen ja viaton antamaan opetuksia nykyelämän ongelmiin.”

Onko Jumalan, lähimmäisen ja itsemme rakastamisesta puhuminen kirkossa lapsellista vai – radikaalia? Radikaalin lapsellista,  liian yksioikoista?  Mitä Jeesus tekisi? Asian voi aina tarkistaa –  lukemalla itse! 

Tiina László

Sydämen näkyvästä osasta

Koronakevään ja -kesän aikana minulle tuli aika usein asiaa kirkkoherranvirastoon. Ymmärrettävistä syistä ovi oli yleensä lukossa, ja sisään pääseminen vaati vahtimestaria avaamaan oven. Pitkää käytävää kulkiessa oli hiljaista, ketään ei näkynyt entiseen tapaan. Hiljaisuuden rikkoi kuitenkin puolivälissä käytävää sijaitseva diakoniatoimisto – siellä oli elämää, samoin keittiössä, jossa pakattiin hävikkiruuasta ruokakasseja tarvitseville. Diakoniatyöntekijät ja diakonian vapaaehtoiset tekivät täysillä töitä, kaikesta huolimatta rupatellen ja yhdessäolosta selvästi iloiten.

Jollen itse olisi ollut työssä seurakunnassa ja tehnyt enimmäkseen näkymätöntä työtä, eli jos olisin ollut satunnainen kulkija, joka tulee seurakuntaan, olisin tehnyt seuraavan johtopäätöksen: tuo on se paikka, jossa välitetään toisista ihmisistä pandemian aikana. 

Näinhän se menee: se mikä näkyy, on koko totuus, vaikkei niin olisikaan. Ja silti, jos ei tuota auttamisen näkyvää osaa – käsiä – olisi näkynyt kirkon käytävillä, johtopäätös olisi ollut tyly: kirkko kiinni, ihmiset hylätty.  

Auttaminen on muutakin kuin käsillä tekemistä – ehkä siitä joskus toiste. Mutta keväällä ja kesällä iloisin asia oli se, minkä omin silmin saatoin nähdä: ”käsi on sydämen näkyvä osa.” (Jakob Bosshart 1862–1924).  Se ainakin on totta.

Ulla Pohjolan-Pirhonen

Tyttären äitinä

”Lapset sitten yllättää aina!”, tokaisi ystävättäreni, kun hänen teininsä oli taas kerran tehnyt tai osoittanut elämässään jotakin sellaista, mitä äiti ei ollut osannut ajatellakaan. Usein meille vanhemmille jää ainoaksi mahdollisuudeksi sopeutua tilanteeseen ja tukea nuorta hänen maailmansa ehdoilla.

Myös minulle on annettu se suuri lahja, että olen äiti ja minulla on teini-ikäinen tytär. Myös työssäni rippikoulun opena olen saanut kohdata kymmeniä noin 15-vuotiaita tyttöjä (olen tietenkin kohdannut myös poikia, mutta tällä kertaa pohdin maailmaa äidin ja tyttären suhteen näkökulmasta). Antoisinta työssä onkin juuri tuo toisen ihmisen maailmaan ja elämään tutustuminen. Siinä oppii valtavasti, eikä rippileirillä tylsää päivää ole!

Mikä auttaisi meitä vanhempia kasvatustyössä? Ajattelen, että pystyäkseni ymmärtämään näitä upeita nuoria ihmisiä, minun on hyvä tietää edes jotakin heidän maailmansa todellisuudesta. Monet inhimilliset, esimerkiksi raastavat epävarmuuden, tunteet ovat ajattomia. En silti voi tuudittautua siihen ajatukseen, että viisikymppisenä tietäisin minkälaista on elää tämän päivän nuorten maailmassa. Tietoisesti pyrin unohtamaan vanhentuneet ennakko-oletukseni ja keskittyä kuuntelemaan nuoria, saadakseni tietää millainen heidän maailmansa oikeasti on. Harva asia lienee nuorista niin ärsyttävää, kuin että vanha käpy luulee tietävänsä, millaista nuorensa elämä on.

Silloin tällöin, jos minulle jää riparilla aikaa ja mahdollisuus, tarkkailen nuorten valtasuhteita. Karkeasti hahmoteltuna usein erottuu niin sanottu menestyneiden porukka, ne nuoret, jotka ovat ulkonaisesti itsevarmoja ja joilla näyttäisi menevän hyvin. Sanon ulkonaisesti siksi, että todennäköisesti heidänkin sydämessään ja sielussaan on haavoja ja haurautta. Tämä porukka on usein äänekäs, he saavat huomiota muilta nuorilta ja heitä ihaillaankin. Sitten on ne nuoret, jotka eivät kuulu tuohon pintajengiin, vaan kulkevat hiljaisempina laitamilla ja ovat tottuneet saamaan vähemmän huomiota.

Nuorten maailmassa tuntuukin vallitsevan ankara kilpailukulttuuri, ehkä enemmän kuin omassa nuoruudessani? Menestyäkseen yksilön tulee sopia ryhmän sosiaaliseen malliin ja tuo oma sopiva ryhmä on parasta löytää. Ulkopuolelle jätetyksi tuleminen on hirvittävä uhkakuva. Nuorten keskinäisessä vuorovaikutuksessa ”läppä lentää” ja huumoriin on piilotettu armotonta ilkeyttä. Lisäksi vielä somevaikuttajat näyttävät pinnallista kuvaa elämästään, johon monet nuoret helposti vertaavat itseään.

Näistä ja oletettavasti monista muista syistä johtuen itsetunto-ongelmat ovat nuorilla liian yleisiä. Monella nuorella on vielä surua perheen sisäisissä asioissa, suhteissa vanhempiin ja vanhempien uusiin kumppaneihin. Myös vanhempien työttömäksi jääminen ja siitä seuraava varattomuus pelottaa. Ilmastonmuutos oikeasti ahdistaa ja tulevaisuus tuntuu kovin ennalta-arvaamattomalta. Oman sukupuoli-identiteetin ja etenkin seksuaalisuuden hahmottaminen on nuoruudessa vasta alullaan, ja joidenkin vanhempien on vaikea hyväksyä nuorensa erilaista seksuaalisuutta.  Eipä siis ihme, että masennusoireita ja -diagnooseja on nuorilla paljon.

Kun kysyin tyttäreltäni, mikä auttaa äidin ja tyttären suhteessa, vastaukseksi sain ”keskinäinen kunnioitus”. Taas kerran hämmästyin hänen ymmärrystään: toimivat ihmissuhteet perustuvat yleensäkin keskinäiseen kunnioitukseen, miksei sitten vanhemman ja lapsen suhde? 

Vertaistuki toimii vanhemmuudessakin ja olen onnellinen luotettavista ystävistä, joiden kanssa voin ääneen pohtia vanhemmuutta. Voidaan yksissä tuumin rukoilla ja turvautua Jumalan varjelukseen. Lämmin huumori elämän haasteissa ja yllättävissä käänteissä on usein ehdottoman tarpeellista, ilman että asioiden vakavuutta kuitenkaan vähätellään. Välillä on järkevää myös turvautua ammattiapuun ja tehdä se mieluusti ajoissa.

Itse ajattelen kuitenkin, että avainsana on myötätunto. Myötätunnossa asetumme samalle viivalle toisen ihmisen kanssa, oli tuo toinen ihminen sitten oma tytär, riparinuori tai asunnoton kerjäläinen. Meille kaikille yhteistä on ihmisyys ja samanarvoisuus Luojamme edessä. Emme ole toinen toistamme parempia tai huonompia. Myötätunnossa jaamme kärsivän ihmisen pelon tai tuskan, ja onneksi välillä myös ne ilonhetket. Roomalaiskirjeen 12. luvussa annetaan monia päteviä elämänohjeita, ja nappasin sieltä tähän lopuksi myötätuntoon, yhdessä tuntemiseen, liittyvän neuvon: ”Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa” (Room. 12:15).

Liisa Ojalainen

YMPYRÄ SULKEUTUU

Loppukesällä 2018 sattuman kautta kuulin minkälaista vapaaehtoistoimintaa seurakunnassamme järjestetään. Silloin toimittiin vielä Myyrmäen kirkolla.  Syksyllä alkoi pyöriä taas Kirkkoravintola kesätauon jälkeen.  Minut houkuteltiin siihen mukaan: ” Voit tulla vaikka ihan katsomaan mitä siellä tapahtuu ja mitä siellä tehdään. Ja tutustumaan porukkaan.”

Jotenkin ajatus tuntui kiehtovalta, olin ollut jonkin aikaa työttömänä ja kaipasin vaihtelua ja tekemistä eläämääni. Niinpä marssin Kirkkoravintolan ensimmäisenä perjantaina Myyrmäen kirkolle ja löysin sieltä eläväisen ja nauravaisen vapaaehtoisten porukan. En tuntenut ketään, mutta juttu alkoi heti sujua ja minut toivotettiin hyvin lämpimästi tervetulleeksi mukaan. Heti silloin ihmettelin ja hämmästelin ihmisten pyyteetöntä auttamisen halua – jokainen oli siellä vapaaehtoisesti ja silti täysillä mukana.

Syksyisistä perjantaista tuli minulle henkireikä. Elämäni sai merkitystä. Kun tuli loppuvuosi ja tiesin aloittavani vuoden alussa työt, hiukan surin sitä, etten päässyt enää tähän toimintaan mukaan. Kunnes sitten tänä vuonna,  ahdistavan koronakevään jälkeen olin varma, että haluan taas elämälleni jotain sisältöä ja päästä auttamaan jossakin.

Niinpä ympyrä on sulkeutunut. Nyt täyttelemme tiistaisin ruokakasseja  ja tuotamme toisille ja myös itsellemme suurta auttamisen iloa. Onneksi oli syksy 2018 ja Kirkkoravintola!

Onneksi uskalsin. 

Minna Haikka

Helmiä hämärässä

Koronasyksy saapui ja toi mukanaan toisen aallon. Kesän ihana, valoisa ja vähän huolettomampi aika loppui. Tilalle tuli pikkuhiljaa nouseva huoli ja levottomuus iltauutisten koronalukujen suuretessa. Tulevaisuus näyttää olevan hämärän peitossa, kuinka pärjäämme viruksen kanssa? Epävarmuuden sietokykyämme on koeteltu koko syksyn ajan, ja viime viikot ovat olleet sen suhteen hankalimpia muuttuvine rajoituksineen.

Koronasyksyn alati läsnä oleva mikrobiologinen uhka uuvuttaa mieltä, tuntuu koko ajan pienenä pelkona jossakin mielen sopukassa. Ehkä vastareaktiona tuolle uhkalle, olen yllätyksekseni huomannut mieleni havahtuvan kauniisiin hetkiin, joita kutsun helmiksi hämärässä. Kun levottomana yönä herään ja näen kerrostalopihani valot, mieleni saattaakin yllättäen täyttää kiitollisuus. Kiitollisuus siitä suuresta onnesta, että saan elää järjestäytyneessä yhteiskunnassa: minulla on turvallista kotonani, siellä on seinät ja katto suojanani, siellä on lämmintä ja kuumaa vettä ja saippuaakin riittää. Tiedän, että lapseni saa nukkua turvassa. Emme joudu viettämään öitämme kadulla pelkkä pahvilaatikko lämmikkeenäni. Koronasyksynä kodin merkitys ja turva on kirkastunut ainakin minulle.

Koronan vuoksi monet harrastukset ovat jääneet tauolle. Suomessa asuvana voin kuitenkin mennä ulos ja luontoon. Siellä saan joskus aistia lähes taianomaisia hetkiä, kuten levollisen syyshämärän, lehtien maatumisen tuoksun, kylmän tuulen nipistyksen ja tihkusateen kasvoilla. Noita hienoja välähdyksiä on vaikea kuvata sanoilla. Ehkä saamme vielä nähdä niitä pieniä timanttejakin lumessa?  Kaupungissa katulamppujen valot ja niiden heijastuminen märästä kadusta tai vaikka lukuisat kausi-joulu-valot antavat ilon ja estetiikan elämyksiä. Taas minulle on suotu lisää helmiä hämärään, ja kiitän niistä kaiken Luojaa.

Jopa nykytekniikka saattaa toimia helmenä, ainakin tekohelmenä, jos ei ihan aito ole. Tapaan ystävättäriäni videopuhelun välityksellä. Sepä on hupaisaa, kun tädit juttelee, neuloo ja juo kahvia kukin oman koneensa luona ja näytöltä näkyvät ohi tepastelevat lemmikkieläimet. Hauska hetki ystävien kanssa katkaisee huoliajatukset, ja elämä tuntuu paremmalta.

Uskon, että raskainta koronasyksyssä jatkuvan epävarmuuden lisäksi on jonkinlainen riittämättömyyden tunne: Olenko tehnyt kaikkeni suojatakseni läheisiäni, kanssani työskenteleviä ja itseänikin? Hui, aivastin! Koronatestiin? Koronan aikakausi on tunnolliselle ja velvollisuudentuntoiselle ihmiselle piinaa.

Yhtäkkiä kuitenkin muistan Filippiläiskirjeen kohdan:

Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa.” (Fil.4:6-7)

Ai niin, aivan! Todellakin, eihän kaikki asiat olekaan minun käsissäni! Riittää kun teen parhaani, sen minkä osaan ja älyän! Omavoimaisuuden harha sai minut taas kerran luulemaan, että kaikki riippuu minusta ja minä olen ratkaisu kaikkeen. Vanha tuttu vihollinen, neuroottisuus, pääsi taas nostamaan ilkeää päätään. ”Rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen” laskeutuu sydämeeni, ja tunnen iloa ja jopa riemua siitä, että saan kulkea Jumalan lapsena maailmassa: ”tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä, niin kuin taivaassa”. Kylläpä on kauniisti hohtava helmi!

Liisa Ojalainen

KEVÄÄSTÄ JOULUUN JA SIITÄ ETEENPÄIN

En tiedä, onko tämä paras mahdollinen aika aloittaa uusi blogi. Kuka nyt joulukiireiden keskellä ehtisi lukea mitään? 

Mutta tämä onkin erilainen joulu. Monet ostavat lahjat verkossa tai eivät osta niitä ollenkaan. Yhteinen jouluateria jää monissa perheissä ja suvuissa toteutumatta. Joululaulujakaan ei voi laulaa yhdessä, ei edes kirkossa! Se osuu aika kipeästi, koska kuulun heihin, jotka kestävät joululauluja vain porukassa laulettuina. Silloin ne ovat ihania.

Olisiko tänä jouluna helpompi pysähtyä? Jos sen vain antaisi tulla, eikä pinnistelisi mitään. Kun ei voi kokoontua saman pöydän ääreen, niin entäpä jos tekisimme yhteisen hautausmaakävelyn?

Entä tämä blogi? Ajatus siitä syntyi oikeastaan jo keväällä, kun tapaamisia ja liikkumisia alettiin rajoittaa. Tuntui siltä kuin koko maailma olisi heilahtanut raiteiltaan. 

Sama tärähdys tuntui myös kirkossa. Kirkko ei tarkoita vain rakennuksia vaan erityisesti juuri meitä ihmisiä, Jumalaa kohti kurkottelijoita. 

Koronakeväällä huomasin ajattelevani entistä enemmän Jumalaa. Voisi olettaa, että papilla olisi Jumala aina mielessä, mutta ei se niin mene. Arkirutiinit ja työtehtävät veivät eteenpäin, mutta samalla kyselin mielessäni, missä sinä olet nyt, Jumala. Mietin myös, mitäköhän muut miettivät tästä kaikesta.

Tämän blogin tarkoituksena onkin rakentaa yhteyksiä. Ja rohkaista puhumaan, kaverille, naapurille ja hentunliisalle. Puhumme erityisesti auttamisesta, toivottavasti monesta näkökulmasta. 

Kukaan meistä ei pärjää täysin yksin. Tarvitsemme verkostoja, tarvitsemme toisiamme. Elämä on kevyempää, kun voi jakaa palasen omasta kokemuksestaan. Siihen tämäkin blogi nojaa. Sillisalaattia ehkä, mutta joulun hengessä!