Muutin viime kesänä uuteen asuntoon, joka oli kymmenen neliötä pienempi kuin vanha kotini. Minulla oli käsissäni valtava urakka, sillä tavaraa oli kertynyt reilusti ylitse omien tarpeitteni. Urakasta selvitäkseni pyysin apua hyvältä ystävältäni. Hän matkusti luokseni toisesta kaupungista ja auttoi minua pakkaamaan, lajittelemaan ja kantamaan tavaroita. Kaikista vaikeinta minulle oli tavarasta luopuminen, mutta siinäkin hän tuki minua niin, että sain vähennettyä reippaasti omaisuuttani.
Muuttourakan jälkeen istuimme kahvilla Pasilassa, odottaen hänen junansa saapumista. Minulla oli jotenkin huono omatunto: minusta tuntui, että olin ystävälleni velkaa, etenkin siitä henkisestä tuesta, jonka arvoa hän ei ehkä edes itse käsittänyt. En olisi yksin pystynyt siihen, mihin hän minut kannusti.
”Tiesitkö, Meeri”, hän sanoi minulle, ”että oikeastaan sinä teit minulle palveluksen, kun sain auttaa sinua.” Hän oli lukenut juuri artikkelin siitä, miten hyvää toisten auttaminen tekee ihmiselle. Se tuo elämään aitoa merkityksellisyyttä ja tunnetta siitä, että on hyödyllinen ja tärkeä. Lopuksi hän sanoi vielä ”kiitos”, ja minun oloni oli paljon kepeämpi.
Auttaminen ja kiitollisuus ovat asioita, joiden kanssa olen paljon tekemisissä työssäni ruoka-avussa. Toimin yhteisötyöntekijänä Yhteisessä pöydässä, joka on Vantaan kaupungin ja Vantaan seurakuntayhtymän rahoittama hävikkilogistiikan ja ruoka-avun yhteisötyön malli. Kuljetamme viikoittain noin 10 000 kiloa hävikkiä lahjoittajilta Havukosken terminaalin kautta noin 85 paikkaan ympäri Vantaata. Verkostomme järjestöt, seurakunnat, sosiaali- ja päihdepalveluiden toimijat, kaupungin kohtaamispaikat ja asumisyksiköt hyödyntävät hävikin yhteisissä ruokahetkissä ja jakavat sitä kassijaoissa.
Saamme työssämme osaksemme paljon kiitollisuutta, kun kuljetamme hävikkiä eri tavoin sitä hyödyntäville toimijoille. Itse koen tämän välillä hieman vaivaannuttavaksi. Ajattelen, että eihän hävikki meidän ole, vaan lahjoittajien. Ajattelen myös, että tärkeimmät teot auttamisen eteen tekevät ne lukuisat seurakuntien, järjestöjen, kaupungin ja hyvinvointialueen työntekijät ja vapaaehtoiset, jotka loihtivat hävikistä maittavaa ruokaa ja luovat sen ympärille yhteisiä hetkiä omassa toiminnassaan.
Ennen kaikkea en ajattele, että kukaan autettava on kiitollisuudenvelassa auttajalleen. Auttaminen on valinta, avun tarvitseminen ei. Joskus auttaminen on myös velvollisuus ja vastuullinen teko. Välillä auttamisen nimissä tapahtuu asioita, joissa on kyse vallankäytöstä tai auttajan itsensä tarpeiden ja kokemusten asettamisesta etusijalle. Ruoka-avun kentällä työskentelevänä ajattelen, että etenkin hyvin haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten auttamisessa meidän auttajien tulisi pohtia oman auttamisemme lähtökohtia ja tavoitteita. Onnistummeko auttamisessamme tukemaan ihmisen toimijuutta ja kasvua omassa elämässä? Annammeko tietoa ja tuemmeko erilaisten taitojen kehittämistä? Otammeko ihmisen mukaan keskustelemaan siitä, millaista apua tämä tai vertaiset tarvitsevat? Päästämmekö hänet osaksi yhteisöämme tekijäksi, auttajaksi, kehittäjäksi, työkaveriksi?
Kesäinen muuttokokemus muistutti minua siitä, miltä vilpitön kiitollisuus tuntuu. Se syntyi siitä, että ystäväni tuli auttamaan minua asioissa, joissa itse määrittelin tarvitsevani apua; hän ei tehnyt puolestani vaan tuki minun tekemistäni, eikä tuominnut sitä, oliko valintojen tekeminen ja tavarasta luopuminen minulle helppoa vai vaikeaa. Hän oli läsnä minulle, kun tarvitsin häntä ja antoi minun tehdä omat valintani. Hän ei myöskään esittänyt auttamista pyyteettömässä valossa, vaan tunnusti sen merkityksen itselleen ja minulle. Sain kokea, että samalla kun tarvitsin itse apua, voinkin olla myös itse avuksi muille.
Meeri Mäkimattila
Samasta puusta - Ajatuksia auttamisesta 