Sydämen näkyvästä osasta

Koronakevään ja -kesän aikana minulle tuli aika usein asiaa kirkkoherranvirastoon. Ymmärrettävistä syistä ovi oli yleensä lukossa, ja sisään pääseminen vaati vahtimestaria avaamaan oven. Pitkää käytävää kulkiessa oli hiljaista, ketään ei näkynyt entiseen tapaan. Hiljaisuuden rikkoi kuitenkin puolivälissä käytävää sijaitseva diakoniatoimisto – siellä oli elämää, samoin keittiössä, jossa pakattiin hävikkiruuasta ruokakasseja tarvitseville. Diakoniatyöntekijät ja diakonian vapaaehtoiset tekivät täysillä töitä, kaikesta huolimatta rupatellen ja yhdessäolosta selvästi iloiten.

Jollen itse olisi ollut työssä seurakunnassa ja tehnyt enimmäkseen näkymätöntä työtä, eli jos olisin ollut satunnainen kulkija, joka tulee seurakuntaan, olisin tehnyt seuraavan johtopäätöksen: tuo on se paikka, jossa välitetään toisista ihmisistä pandemian aikana. 

Näinhän se menee: se mikä näkyy, on koko totuus, vaikkei niin olisikaan. Ja silti, jos ei tuota auttamisen näkyvää osaa – käsiä – olisi näkynyt kirkon käytävillä, johtopäätös olisi ollut tyly: kirkko kiinni, ihmiset hylätty.  

Auttaminen on muutakin kuin käsillä tekemistä – ehkä siitä joskus toiste. Mutta keväällä ja kesällä iloisin asia oli se, minkä omin silmin saatoin nähdä: ”käsi on sydämen näkyvä osa.” (Jakob Bosshart 1862–1924).  Se ainakin on totta.

Ulla Pohjolan-Pirhonen

YMPYRÄ SULKEUTUU

Loppukesällä 2018 sattuman kautta kuulin minkälaista vapaaehtoistoimintaa seurakunnassamme järjestetään. Silloin toimittiin vielä Myyrmäen kirkolla.  Syksyllä alkoi pyöriä taas Kirkkoravintola kesätauon jälkeen.  Minut houkuteltiin siihen mukaan: ” Voit tulla vaikka ihan katsomaan mitä siellä tapahtuu ja mitä siellä tehdään. Ja tutustumaan porukkaan.”

Jotenkin ajatus tuntui kiehtovalta, olin ollut jonkin aikaa työttömänä ja kaipasin vaihtelua ja tekemistä eläämääni. Niinpä marssin Kirkkoravintolan ensimmäisenä perjantaina Myyrmäen kirkolle ja löysin sieltä eläväisen ja nauravaisen vapaaehtoisten porukan. En tuntenut ketään, mutta juttu alkoi heti sujua ja minut toivotettiin hyvin lämpimästi tervetulleeksi mukaan. Heti silloin ihmettelin ja hämmästelin ihmisten pyyteetöntä auttamisen halua – jokainen oli siellä vapaaehtoisesti ja silti täysillä mukana.

Syksyisistä perjantaista tuli minulle henkireikä. Elämäni sai merkitystä. Kun tuli loppuvuosi ja tiesin aloittavani vuoden alussa työt, hiukan surin sitä, etten päässyt enää tähän toimintaan mukaan. Kunnes sitten tänä vuonna,  ahdistavan koronakevään jälkeen olin varma, että haluan taas elämälleni jotain sisältöä ja päästä auttamaan jossakin.

Niinpä ympyrä on sulkeutunut. Nyt täyttelemme tiistaisin ruokakasseja  ja tuotamme toisille ja myös itsellemme suurta auttamisen iloa. Onneksi oli syksy 2018 ja Kirkkoravintola!

Onneksi uskalsin. 

Minna Haikka