Pieni pala taivasta

Ystävättäreni oli ruokakaupan kassajonossa. Taisi olla ruuhka-aika, koska kassajono oli kasvanut pitkäksi. Ystävättäreni seurasi kauempaa jonosta, kuinka mummo kassalla yritti maksaa ostoksiaan. Mummon pankkikortti ei useasta yrityksestä huolimatta suostunut toimimaan, liekö pin-koodi hävinnyt mielestä juuri sillä hetkellä, kun se pitäisi muistaa. Ihmiset jonossa alkoivat huokailla, ärsyyntyä ja liikehtiä hermostuneesti: Voi mummo, koita nyt selvitä siitä, ei tässä ole koko päivää aikaa kassajonossa seistä! 

Mummosta seuraava asiakas teki ratkaisun ja ilmoitti maksavansa mummon ostokset. Mikä huikea hetki! Voi sieluni silmillä nähdä, kuinka tilanne rentoutuu ja ihmiset ovat helpottuneita, nyt päästään kiusallisesta tilanteesta, homma pelaa taas. Mummo on kiitollinen ja ihmeissään, kuinka te nyt sen maksatte, emmehän edes tunne toisiamme? 

Mummo tuskin kuitenkaan on ainut, jota tuon tuntemattoman hyväntekijän ratkaisu koskettaa. Hyvällä on taipumus levittää itseään. Havahdun miettimään viitsisinkö tai edes haluaisinko itse toimia samoin? Riippuisi tietystä ostosten hinnasta ja sen hetkisestä taloudellisesta tilanteestani.

Näin joulun jälkeen, uuden vuoden alkaessa, mietin elämääni ja taas yhtä kulunutta vuotta: Elinkö, ajattelinko, toiminko niin kuin toivon itseni toimivan? Elinkö arvojeni mukaisesti? Oliko minulla koronavuonna edes mahdollisuutta siihen? Olinko liian väsynyt, kulutinko aikaani hukkaan? 

Miellän itseni keski-ikäiseksi ja tuon saman pohdinnan voin laajentaa koskemaan koko elettyä elämääni. Mihin olen käyttänyt minulle annetun elämän? Ja lopulta, olenko hoitanut leiviskäni?

Kaikesta tekemästäni tai tekemättä jättämisestäni en voi itseäni syyllistään, sillä usein joudumme toimimaan niillä ehdoilla, jotka kukin tilanne sallii. Läheskään aina en voi elää niin kuin haluaisin, vaan joudun tyytymään muuhun. Mutta kyllin hyvä on riittävän hyvä, 100 %:iin yltää kovin harvoin. Jonkinlaista välitilinpäätöstä kuitenkin tavoittelen: Olenko tohottanut eteenpäin silmät, korvat ummessa? Touhunnut kuin Martta. Olenko malttanut pysähtyä kuulostelemaan, mihin Jumala, hyvyys ja rakkaus minua johdattaisi? Kuin Maria. 

Nuorena ihminen kuvittelee helposti itsestään tulevan jotakin erityistä, ja niin ehkä kuuluu ollakin. Nuori ihminen saa voimaa haaveistaan, kuvitelmistaan ja tulevaisuuden toiveistaan. Näin keski-iässä huomaan, että monetkaan nuoruuden itsestään selvät kuvitelmani eivät toteutuneetkaan. Joudun sopeutumaan ja tyytymään muuhun, elämä ei mennytkään suunnitelmien mukaan. Toisaalta ehkä lopulta onkin siunaus ja onni, ettei niin käynytkään.

Mutta nyt keski-iässä, mikä ohjaa toimintaani? Mitä itse ajattelen itsestäni? Mitä haluan tavoitella? Alussa kuvailin ”mummo kaupassa” -episodin; sen ratkaisussa voi tuntea pienen palan taivasta. Vaikka vain pieni pilkahdus hyvää tapahtui, vaikutti sekin moniin ihmisiin, jopa minuunkin, vaikka vain kuulin sen kerrottuna. En kuvittele, että alkaisin maksella ihmisten ostoksia, mutta ehkä Marian tavoin voisin välillä rauhoittua kuuntelemaan rakkauden ääntä. Siitä puolestaan varmaan seuraisi pieniä taivaspaloja omaksi ilokseni ja hyvässä lykyssä muillekin. Ja sitten, kun taas huomaan unohtaneeni kaikki hyvät suunnitelmani, tulee minun muistaa armo ja antaa itselleni anteeksi, jotta kykenen jälleen rakastamaan. Sillä ilman rakkautta ei voi aistia taivaspaloja.

Liisa Ojalainen