Teetä ja karjalanpiirakoita

Tänä vuonna paastoruokani on karjalanpiirakka.

Suurin syypää siihen on kollegani Auli Kekoni, joka käynnisti facebookissa karjalanpiirakkaprojektin yhteisvastuukeräyksen hyväksi. Kaulimestahan se lähti, ja tuhannen piirakan tavoite on pian täynnä. Minäkin ostin niitä pussillisen – ja hätkähdin: ne maistuivat aivan äitini piirakoilta!

Makumuistot painuvat jonnekin mielen peruskallioon.  Äitini oli – Aulin tavoin – kotoisin Savosta, ja isossa perheessämme syötiin paljon karjalanpiirakoita. Ne olivat rapeita ja tuoksuvia ja katosivat nopeasti suihimme.

Ensimmäinen oma yritykseni leipoa karjalanpiirakoita päättyi vähän nolosti. Resepti oli keittokirjasta, uunina kaasu-uuni Unkarissa ja maistajana suorasanainen lankoni, joka oli ammatiltaan leipuri. Huonostihan siinä kävi: lopputulos oli lötsöä ja mautonta, enkä todellakaan kehdannut mainostaa sitä kansallisruokanamme. Mutta kun lankoni pääsi Suomessa maistamaan äitini piirakoita, ihastelusta ei ollut tulla loppua. Minua se ei haitannut yhtään, tunsin vain ylpeyttä.

Karjalanpiirakat tuovat mieleeni muitakin elämäni ihmisiä. Erityisellä lämmöllä ajattelen Karjalassa syntynyttä tätiäni, joka eli poikkeuksellisen itsellistä virkanaisen elämää. Hänellä oli tyylikäs, tiikkipuinen keittiö, jossa ei koskaan tehty ruokaa. Mutta ostokarjalanpiirakoita, niitä hänellä oli aina. 

Paastonaikaani kuuluu karjalanpiirakoiden lisäksi tänäkin vuonna sopiva lukukirja, jonka seurassa kuljen kohti pääsiäistä. Löysin kirjakaappini takariviin unohtuneen, Valamon luostarin julkaiseman teoksen Pyhiinvaellus Dzhvariin. Kirjan päähenkilö, nelikymppinen venäläinen nainen tulee vuorella sijaitsevaan georgialaiseen luostariin 15-vuotiaan poikansa kanssa. Nainen on ateistisen järjestelmän kasvatti, joka on lukenut paljon uskosta, mutta nyt hän yrittää saada kosketuksen siihen sydämellään.  Naisena hän joutuu laittamaan huivin päähänsä ja olemaan mahdollisimman vähän häiriöksi. Pojasta munkit ovat innoissaan. Kirkkohetkien välissä pilkotaan vihanneksia, juodaan teetä lasipurkeista ja puhutaan uskosta. Munkit eivät voi kuitenkaan olla huomaamatta, että nainenkin on tosissaan, ja syntyy hyviä keskusteluja. Uskolla ei ole sukupuolta.

Kirja on yhä kesken, mutta pääsiäiseenkin on vielä matkaa. Toivon kovasti, että kirjan nainen löytää etsimänsä, sydämellään.

Ja minä taidan kaivaa esiin äidin karjalanpiirakkareseptin ja ruveta koronaikävän keskellä treenaamaan leipomista. Silläkin voi tehdä hyvää.

Tiina László

Paastonaikana

Pidän makeasta. Monenlaiset leivonnaiset, keksit ja muut herkut maistuvat minulle vähän liian hyvin. Herkuttelen välillä jopa siinä määrin, ettei se ole terveellistä minulle. Niinpä olenkin jo vuosia pitänyt paastonaikana sokeripaastoa. Silloin syön muuten ihan tavallisesti, mutta jätän herkut pois ja vierotan itseni sokerinautinnosta. Hyvissä ajoin ennen paastoa, ehkä jo tammikuusta, aloitan valmistautumisen henkisesti herkuttomuuteen. Alkuun vähän pelottaakin, tuleeko elämästä tosi ankeaa? Kun tuhkakeskiviikkona aloitan herkuttoman elämäni, tunnen suorastaan helpotusta: pääsen perusasioiden äärelle. Tästä se taas alkaa!

Evankelis-luterilaisen kirkon nettisivujen mukaan ”paaston avulla ihminen tavoittelee mielenmuutosta ja keskittyy olennaiseen”. Kristillinen paasto muistuttaa meitä siitä, kuinka Jeesus valmistautui jumalalliseen tehtävään rukoilemalla ja paastoamalla ruuasta. Me kuitenkin olemme länsimaissa tottuneet erottamaan ihmisen ruumiillisen ja henkisen puolen toisistaan ja vielä tekemään selkeän eron niiden välille. Hengellinen taas mielletään itsestään selvästi kuuluvaksi tuon henkinen puoli -yläotsikon alle. Mitä herkuista kieltäytymisellä voi siis olla tekemistä olennaiseen keskittymisen kanssa?

Tuttavani kirjoittaa Pullopostia Itämereltä blogissaan, että olemme kehoruumis. Luojamme antoi meille koko olemuksemme, kehomme ja minuutemme. Tällä koko paketilla saamme elää täällä ja olla samalla Isällä duunissa. Kaikkivaltiaan palveluksessa voimme olla niin monin eri tavoin, auttamalla ja rakastamalla muita Isämme luomia. Ja näissä hommissa on usein käytössä koko paketti. Spiritualiteetti on kokonaisvaltaista, ja hengellisyys elää ja voi hyvin tai huonosti tässä fyysisessä kehossamme, sen hermojärjestelmissä, aivoissa ja tajunnassa. Loppujen lopuksi hengellisyys ei olekaan niin kaukana fyysisyydestä.

Kirkkomme nettisivuilla paaston tavoitteeksi mainitaan lisäksi, että ”aineellisesta hyvästä ja nautinnoista karsimisen toivotaan kasvattavan kykyä keskittyä olennaiseen, kuulla sydämen ääntä ja Kristusta”. Itse ajattelen, että nautintojen karsimisen lisäksi monesta muustakin tavasta tietoinen paastoaminen saattaisi auttaa meitä keskittymään olennaiseen. Monella meistä on esimerkiksi epäterve tapa moittia ja suomia itseämme kohtuuttomasti. Kyllä sellainen vie voimia olennaiseen keskittymiseltä. 

Mitä sitten on se olennainen? Itse haluan edes välillä pysähtyä funtsimaan asioita, enkä vaan touhottaa menemään 24/7. Mihin käytänkään aikani, minkälaisia ajatuksia ajattelen ja mitä ne kertovat minusta itsestäni ja asenteistani? Käytänkö aikaani omien arvojeni mukaisesti, ehdinkö kuuntelemaan sydäntäni? 

Haluan edes hetkellisinä välähdyksinä tiedostaa, että on olemassa jotain suurempaa ja jotakin, minne olemme matkalla. Minulle on hyväksi oivaltaa, ettei minun tarvitse elää täällä pelkässä omassa voimassani. Sen ajatteleminen saa minut kiitolliseksi ja elämä tuntuu kevyemmältä.

Miksen siis keskity olennaiseen ja harrasta siinä samalla herkuttomuutta pitkin vuotta? Miksi yritän sitä vaan paastonaikana? Yhtä lailla voisin rakastaa muita Isän luomia ihan aina, voisin toteuttaa rakkauden kaksoiskäskyä erinomaisesti. Mutta enpä vaan voi, koska ihmisenä en siihen kykene. Sen sijaan mokaan, kämmään ja satutan kanssaihmisiäni monin tavoin. Tarvitsen välttämättä anteeksiantoa ja armoa, joten pääsiäinen ja sen sanoma on minulle tuiki tarpeellinen. 

Siksi siis edes paastonaikana. Paasto on minulle väline, joka palvelee merkittävämpää asiaa, muistuttaa minua olennaisesta. Sokeripaastoni terveellisyyden ja paremmat veriarvot saan vain lisäbonuksena.

Liisa Ojalainen