Yhteisöllisyyttä yhteisvoimin

Viisi vuotta on Vantaalla kehitetty ruoka-apua yhteisölliseen suuntaan. Tuloksena syntyi Vantaan kaupungin ja Vantaan seurakuntien yhdessä ideoima vantaalainen ruoka-avun malli. Olemme viime vuosina saaneet yhdessä myös tunnustusta työstämme. Viisitoista kuntaa Suomessa (mm. Helsinki) on ryhtynyt kehittämään omaa ruoka-apuaan tämän mallin innoittamana.

Yhteisen pöydän verkosto on kasvanut viidessä vuodessa paljon. Siihen kuuluu kaupungin, seurakuntien ja järjestöjen monimuotoisia tapoja toteuttaa ruoka-apua. Yhteisen pöydän tarjoamiin yhteisörakentajakoulutuksiin, juhlatilaisuuksiin ja kehittämistapahtumiin verkostomme on osallistunut sankoin joukoin.

Vuosi sitten tammikuussa verkostossa oli reilut 80 erilaista paikkaa, jossa ruokahävikkiä käytettiin monin eri tavoin. Tavoite lähes kaikissa alustoissa on ollut alusta asti kehittää ruoka-apua siten, ettei kukaan kokisi olevansa vain avun kohde vaan osa yhteisöä. Erityisesti seurakunnat ovat olleet yhteisöruokailujen kehittämisen suhteen etulinjassa. Mieltä lämmittävää palautetta tuli myös Vantaankosken tapahtumista. Vantaankosken seurakunnan diakoniatyöntekijöillä riitti tukea myös muun paikallisen ruoka-aputoiminnan vapaaehtoisille. 

Yhtäkkiä – viime maaliskuussa tässä työssä tapahtui valtava muutos digiloikkineen. Vantaa joutui pandemian kouriin. Koko verkosto lähti vastaamaan vantaalaisten hätään käsittämättömällä nopeudella ja taidolla. Tuhansia kasseja kuljetettiin kotioville yhteistyömme. Omat fiilikseni vaihtelivat hämmennyksestä huoleen ja taas liikutukseen – onnistuimme auttamaan sittenkin! Näin ihmeen, kuinka tässä poikkeusajan Suomessa luodaan itselle, työkaverille tai autettavallemme luottamusta Jumalaa, itseä ja toisiamme kohtaan. 

Muutokset yhteisöllisistä kahvitteluista ja ruokailuista takaisin kassijakeluun olivat työllistävä toimenpide. Laajaan poikkeustilatyöhön lähtivät kaikki Vantaan seitsemän seurakuntaa mukaan. Yhteistä kieltä etsittiin, eikä väärinkäsityksiltä voitu välttyä. Osallisuutta kehittäneet ammattilaiset kyseenalaistivat kriisiajan nopeita muutoksia ihan syystäkin. Avun tyyleistä käytiin kriittistä keskustelua, ja välillä yhteiset saavutuksemme saattoivat kriisin synnyttämän kiireen keskellä unohua. Samalla syntyi kuitenkin huikeaa pohdintaa ja perusteluja uusille tavoille auttaa. 

Pohdinnoista hyötyi myös Yhteisen pöydän kaupungin organisaation päivystys, joka otti palveluneuvonnan osalta mielellään käyttöönsä seurakuntien kokemukset ja ajatukset. Yhteistyö oli voimaa tässäkin. Jouduimme kaikki uuteen kuvioon äkkiseltään. Se on vaatinut asennetta ja ymmärrystä. Elämme yhä todella erikoista aikaa, jonka päättyminen ei vielä ole näkyvissä. 

Nopeat ja suuret muutokset ovat tehneet monta asiaa näkyviksi meissä itsessämme, organisaatioissamme, Vantaalla, Suomessa ja maailmassa. Minua askarruttaa muutama avoin kysymys yhteisötyöntekijän näkökulmasta: kuinka hoksaisimme yhä paremmin tukea toisiamme? Miten yhteisöllisyyttä pidetään yllä, kun ihmiset ovat eristyksissä? Miten palaamme entiseen vai palaammeko? Ja ovatko leipäjonot yhä edessämme tulevaisuudessa vai jatkammeko jo kertaalleen saavutettua yhteisen tekemisen meininkiä?

Näistä poikkeustilan aikana saaduista huomioista ja opeista kannattaa ottaa hyöty irti. Olemme kriisin keskellä saaneet runsaasti palautetta siitä, kuinka tärkeää on yhteistyö ja ihmisten mahdollisuus vaikuttaa omaan elämäänsä. Tällaisessakin tilanteessa on löytynyt intoa oppia rakentamaan yhteisöjä. Entistä tärkeämmäksi nousee osaamisemme tehdä hyvää yhdessä. 

Yhteistyöstämme iloiten toivotamme Hyvää Uutta Vuotta Vantaankoskelle täältä Yhteisestä pöydästä!

Eeva Lehtineva

Sydämen näkyvästä osasta

Koronakevään ja -kesän aikana minulle tuli aika usein asiaa kirkkoherranvirastoon. Ymmärrettävistä syistä ovi oli yleensä lukossa, ja sisään pääseminen vaati vahtimestaria avaamaan oven. Pitkää käytävää kulkiessa oli hiljaista, ketään ei näkynyt entiseen tapaan. Hiljaisuuden rikkoi kuitenkin puolivälissä käytävää sijaitseva diakoniatoimisto – siellä oli elämää, samoin keittiössä, jossa pakattiin hävikkiruuasta ruokakasseja tarvitseville. Diakoniatyöntekijät ja diakonian vapaaehtoiset tekivät täysillä töitä, kaikesta huolimatta rupatellen ja yhdessäolosta selvästi iloiten.

Jollen itse olisi ollut työssä seurakunnassa ja tehnyt enimmäkseen näkymätöntä työtä, eli jos olisin ollut satunnainen kulkija, joka tulee seurakuntaan, olisin tehnyt seuraavan johtopäätöksen: tuo on se paikka, jossa välitetään toisista ihmisistä pandemian aikana. 

Näinhän se menee: se mikä näkyy, on koko totuus, vaikkei niin olisikaan. Ja silti, jos ei tuota auttamisen näkyvää osaa – käsiä – olisi näkynyt kirkon käytävillä, johtopäätös olisi ollut tyly: kirkko kiinni, ihmiset hylätty.  

Auttaminen on muutakin kuin käsillä tekemistä – ehkä siitä joskus toiste. Mutta keväällä ja kesällä iloisin asia oli se, minkä omin silmin saatoin nähdä: ”käsi on sydämen näkyvä osa.” (Jakob Bosshart 1862–1924).  Se ainakin on totta.

Ulla Pohjolan-Pirhonen