Lea, 90

”Lapsena tein paljon isän kanssa töitä yhdessä: syötin viljaa puimakoneeseen, olin kaatamassa tukkeja, tein puusaaveja. Ja ompelin paljon, ensin kaikki nukenvaatteet, sitten omani. 14-vuotiaana tein itselleni kengät isän sarkahousuista, kolminkertaiset tallukkaat, joihin suutari antoi lestin. Hän ei kuitenkaan meinannut sitten uskoa, että minä olin itse ne ommellut. Ompelin isän kanssa miesten turkkeja, niissä oli paljon työtä. Isä oli räätäli, äiti koulutettu ompelija. Minä en käynyt kouluja, kun sota tuli väliin.

Isä hoiti minua paljon. Hän opetti minut rukoilemaan ja auttamaan muita.

Sain neljä lasta. Olen katunut, etten eronnut miehestäni aiemmin. Hän muutti toiselle paikkakunnalle töihin ja jätti minut selviämään yksin lasten kanssa. Tuli välillä vain käymään ja oli väkivaltainen. Kerran jo luulin, että kuolen, kun hän piti pyssyä niskassani. Vain vuokraisännän väliintulo pelasti minut.

Kun vielä olimme naimisissa, rakensin tiilitalon. Kaksi viikkoa mukana oli muurari, mutta sitten hän kuoli. Hän oli onneksi ehtinyt neuvoa minua. Tein valut ja sekoitin sementin lapiolla. Kannoin tiilet, muurasin ja rappasin. Kun rakennustarkastaja tuli, hän oli näkemäänsä tyytyväinen ja sanoi, että on selvästi ammattitaitoisen ihmisen työtä!

Kattoa en pystynyt tekemään omin voimin, mutta maalasin sen yksin.

Nyt on vähän vaikeaa, kun on vakavia sairauksia, kuulo menee ja näkö huonontunut. Liikkuminenkin on hankalaa. Elinaikaa ei ole enää paljon. Mutta ompelin pojalle tänä syksynä vielä kolmet housut. Pidin pahvinpalaa vierellä että tulee suoraa ommelta.

Jumalaan turvaaminen on pitänyt minut pinnalla.

Elämä on ollut toisaalta hirveän rikasta. Pääsin myöhemmin matkustelemaan, kävin monessa maassa. Kolme viikkoa olin Israelissa ja vierailimme myös Jeesuksen haudalla. Mittailin sitä hautapenkkiä ja ajattelin, että Jeesus on ollut korkeintaan minun pituiseni. Siihen aikaan ihmiset olivat lyhyempiä.

Että onko vielä unelmia? Haaveilen siitä, että pääsisin Taivaan kotiin ja saisin hoitaa siellä ruusuja. Rakastan ruusuja ja puutarhanhoitoa.

Nuoremmille haluaisin sanoa, että elämää varten kannattaa harjoitella monenlaisia kädentaitoja, sillä aina voi tulla myös huonompia aikoja. Silloin kaikenlaisesta osaamisesta on hyötyä!”

haastatteli Tiina László

Yhteishengellä parrasvaloissa

Näin kesän korvalla alan usein muistella entistä, rakasta harrastustani, harrastajakesäteatteria. Olen aina ollut teatterissakävijä ja musiikin ystävä, mutta enpä olisi koskaan uskonut, että neljää kesää kesäteatterissa on niin valtava kokemus, että siitä riittää muistelemista vuosikausiksi eteenpäin.

Huomasin kesäpaikkakuntamme lehdessä ilmoituksen, että paikallinen harrastajateatteri tekee seuraavaksi kesäksi kesäteatteriin musikaalin Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -teoksesta. Sama musikaali esitettiin Hämeenlinnan kaupunginteatterissa muutama vuosi aiemmin ja kävin sen useamman kerran katsomassa. Joka kerta ajattelin: olisinpa tuolla! Musikaali Anssi Tikanmäen musiikkiin ja vielä mielikirjani. Kun sitten luin tuon ilmoituksen, että suurehkoa spektaakkelia ollaan pienehkölle paikkakunnalle tekemässä, en hetkeäkään epäröinyt. Halusin mukaan! Näytellyt en ollut ikinä, laulamisesta puhumattakaan.

Kun menin sitten ensimmäiseen kokoontumiseen, paikalla oli luonnollisesti tuon harrastajateatterin ”vakioihmiset”, mutta uusia kasvoja myös. Kuten minä. Ketään en tuntenut, mutta puhkuin intoa. Ohjaaja Perttu Pesä aloitti näytelmäharjoitukset syksyllä ja lauluharjoitukset pidettiin kuoronjohtajan kanssa erikseen kerran viikossa. Tähän kaikkeen sitouduin empimättä, vaikka välimatkaa kotoa harjoituksiin oli 100km. Syksyn aikana tutustuimme toisiimme. Tunsin kuuluvani joukkoon ja olevani täysin oikeassa paikassa.

Keväällä harjoittelutahti tiivistyi. Kohtalo puuttui peliin ja muutin ko. paikkakunnalle. Elämä oli ihanaa teatteria. Kyseessä oli n. 40 näyttelijää/laulajaa käsittävä kolmituntinen musikaali kauniissa hämäläisessä kesäteatteri-idyllissä. Kevät meni harjoitellessa ja harjoitellessa. Meitä hiottiin yhteen ja tekemään jotain ainutlaatuista. Sitä se oli, etenkin minulle. Satoi tai paistoi, oli helle tai hyytävä kylmyys, jaksoimme illasta toiseen mennä läpi Suomen historiaa.

Kun ensi-ilta läheni, oli rakennettava lavasteet, hankittava puvustus – kaikki talkoilla ja yhdessä!  40 henkilöä oli hioutunut yhdeksi suureksi yhteisöksi, jolla oli yhteinen tavoite. Tämä oli uutta, ja me halusimme tehdä sen täydellisesti. Muistan kuinka tuo yhteisöllisyyden tunne vain kasvoi kasvamistaan kuukausien aikana, kun harjoittelimme sateesta tai hiestä likomärkinä. Kaikilla oli yhteinen tavoite.

Kesäkuun 15.päivä koitti, ensi-ilta. Voi sitä yhteen hiileen puhaltamisen ja tsemppaamisen meininkiä! Esitimme musikaalia 17 kertaa sen kesän aikana, ja olimme elokuussa kuin yhtä perhettä. Olimme jännittäneet ja laittaneet kaikkemme likoon saadaksemme tuon spektaakkelin aikaiseksi. Ja me teimme sen.  Muistan, kun lauloin duettoa täysille katsomoille – ilman sitä suurta yhteishenkeä ja tsemppaamista en olisi sitä tehnyt. Nyt se oli toteutunut unelma.

Minna Haikka