Kuinka paljon on riittävästi?

Viime jouluaattona joulupöydässämme oli kolme ihmistä. Iäkkäät vanhempani – äiti 86 v. ja isä viittä vaille 90 v. – ja minä. Ensimmäistä kertaa 50 vuoteen. Sattuneesta syystä joulupöytään ei tullut sisarusteni perheitä eikä heidän perheitään. Vietimme joulun kolmistaan. 

Siihen käytännössä kiteytyi muutama viime vuosi, jonka aikana olen yhä enemmän ja enemmän alkanut huolehtia vanhemmistani. Toki he pärjäävät vielä kotona ja pääsevät liikkumaan, jopa autolla. Pää ja jalat pelaavat, onneksi. Silti tunnen, että minun tulee ”huolehtia” heistä, auttaa kaikessa missä pystyn, jopa niinä aikoina kun olen ollut työelämässä. 

Tästä syntyykin ristiriita siihen, kuinka paljon apua saan antaa, pystyn antamaan, jaksan antaa. Uhraanko kaiken muun vanhempieni auttamisen edelle? Onko vanhempien auttaminen aina automaattisesti nuorimman, perheettömän lapsen tehtävä? 

Tätä olen pohdiskellut viime aikoina, kun auttaminen on vallitsevan tilanteen takia ollut lähes pakollista. Vanhempani eivät ole koskaan vaatineet minkäänlaista apua. Vakiolause taitaakin heillä olla, että ”kyllä me päästään kauppaan”. Ja he pääsevätkin. Mutta miksi tuottaisin itselleni huonoa omaatuntoa olemalla auttamatta? Ja kun olen sulkemassa ulko-ovea, kuuluu vielä ovenraosta: “Tulethan sitten huomenna?” Mitäpä siihen vastaisin. 

Ristiriita syntyy myös siitä, kuinka paljon voin ” tunkeutua” heidän elämäänsä. Liki 70 yhdessä elettyä vuotta ovat muokanneet heistä käytännössä yhden ihmisen. Minä, täysin eri sukupolvea oleva, en voi puuttua joka asiaan enkä määrittää heidän aikataulujaan. Välillä tuntuu, että he haluavat olla kahdestaan ja puhua vanhoista asioista, muistella 70 yhteistä vuotta. 

Joulupöydässä istuessani en voinut olla ajattelematta sitä, että en tässä varmaankaan kovin montaa joulua enää istu. Ainutlaatuisia hetkiä. Ainutlaatuisia ovat myös arkiset auttamistilanteet, minulle. Ovathan he olleet vanhempiani 50 vuotta.  Tästä kumpuaa myös auttamisen ilo. 

Minna Haikka