Verkossa

”Sori mä tipuin, mikki on nyt kiinni, voitko puhua lujempaa, tää yhteys pykii, pidetään kuva auki vain kun puhutaan”. Onko tutun oloista? Nuo lauseet ovat tulleet kovin tutuiksi viimeisen puolen vuoden aikana. Enpä olisi uskonut vuosi sitten, että työntekemiseni välittyy monikansallisen Microsoftin teams alustan kautta. 

Pandemian aikana lähes koko tekemäni terapiatyö on mennyt läppärin taakse. Olin tottunut työskentelemään kasvotusten ja aistimaan tunnelman ja tuoksut. Nyt ihmiset ovat jossain. Kävelyllä, lenkkipolulla, työpaikalla, autossa tai kotona. Olen nähnyt pariskuntien ja perheiden elämän uudessa kuvassa. Kurkistanut ihmisten jääkaappeihin, vessoihin ja lastenhuoneisiin.   Nähnyt ja kuullut sellaista jota en ilman viirustamme olisi koskaan saanut kokea. Huomannut, että ihmiset ovat useammin vapautuneempia ja vähemmän jähmettyneempiä kuin pienessä huoneessani. Ymmärtänyt sen, että etäkoulun vetäminen ja parisuhteen ruotiminen samaan aikaan ei todellakaan ole kivaa. Huomannut, että moni vantaalainen pariskunta ei todellakaan etsi nyt apua parisuhteen ongelmiin kun arjesta selviytyminen lomautuksen tai potkujen vuoksi on jossain muussa.  Tajunnut, että kaiken keskellä tarvitsemme toisiamme enemmän. Kaikkein eniten tarvitsemme rakkautta. Miten osaamme osoittaa sitä toisillemme jos olemme jääneet sitä vaille tai meillä ei ole riittävästi kykyä rakastaa. Miten saan tunneyhteyden itselleni merkittävään ihmiseen jos en saa sitä itseeni. 

Kaiken keskellä yhteyttä löytyy. Rakkautta yrittää ymmärtää kumppania ja itseä. Myös tajua omasta ja parisuhteen tilasta, että tästä ei nyt kertakaikkiaan tule yhdessä mitään. Merkityksellistä on, että äiteinä, isinä tai kumppaneina pyrimme kantamaan vastuun teimme sitten elämässämme minkälaisia ratkaisuja tahansa. Tämä ei ole helppoa mutta tavoittelemisen arvoista. 

J-P Virtanen