Kuuntelin autoa ajaessani radio-ohjelmaa. Keskustelijat juttelivat luontokokemuksistaan. He olivat selvästi kaupunkilaisia, niin kuin itsekin olen. Hymähdin mielessäni: ovat taas keksineet vanhalle asialle uuden nimen! Eikö luonto ole jo meidän geeneissämme näillä leveyspiireillä? Onko tällainen käsitteellistäminen vain luonnosta vieraantuneiden kaupunkilaisten puhetta?
Rupesin kuitenkin miettimään, mikä olisi minun ”luontokokemukseni”? Samalla, kun kysyin tämän kysymyksen itseltäni, kyyneleet nousivat silmiini.
Kun perheeseeni muutti paimensukuinen lapinkoira, meillä alkoi avara luonto 24/7, jota kesti yli neljätoista vuotta. Se tuli oikeastaan vähän vahingossa. En ollut ajatellut koiran hankkimista, ennen kuin tutustuin ystävieni lapinkoiriin ja tajusin, että kodissamme oli koirankokoinen tyhjä aukko.
Sen nimi oli Kara. Lapsuudenperheessäni oli ollut rottweilereita, joten olin tottunut koiriin. Kara oli kuitenkin aivan toisenlainen. Paimenkoirana sen elämäntehtävänä oli pitää meitä silmällä ja siinä se oli järkähtämätön. Se rakasti kaikkia, joita minä rakastin. Se löysi aina heikoimman lenkin, joka tarvitsi erityistä tukea ja vahtimista. Kaikki tapahtui kuitenkin niin hienotunteisesti, ettemme lakanneet sitä koskaan ihmettelemästä. Se oli heti pentuaikojen jälkeen vanha, viisas sielu.
Kävimme yhdessä jonkin aikaa koirakouluakin, ja siellä kaikki sujui hyvin, vaikka suurta innostusta en havainnut. Jotkut koirarodut nauttivat silmin nähden omistajan toiveiden toteuttamisesta, mutta ei Kara. Se saattoi vilkaista minua ikään kuin varmistaen, onko tämä aivan välttämätöntä. Sen kiinnostuksen kohteet ja kutsumus olivat alusta lähtien toisaalla.
Se vei minut ulos, satoi tai paistoi. Aluksi Viikin pelloille, sitten puistikkoihin, kaupunkimetsiin, ojanpientareille ja kaikenlaisille kumpareille, joilta näki kauas. Korkeat lumikasat olivat parhaita. Viimeisinä vuosina ajoimme kauemmaksi ja kävimme syvällä metsässä, missä se saattoi kulkea vapaana. Olin hankkinut kunnon vaelluskengät, joissa nilkat eivät muljahdelleet, ja aloimme kulkea omia polkujamme, kaksi vapaata sielua.
Sille elämän tarkoitus oli usein kirkkaampana kuin minulla. Vaikeina hetkinä sain lempeää ohjausta kohti arkirutiineja. Sen mukaan juuri arkirutiinit pitivät elämää koossa, kun niihin liittyi ruokaa, rakkautta ja järjestystä. Jälkimmäiseen kuului ehdottomasti myös oikea-aikainen nukkumaanmeno. Siitä saimme välillä moitteita: äänekkäitä huokauksia, tuhahduksia tai merkitseviä katseita. Kun se katsoi suoraan silmiin, tilanne oli jo vakava. Useimmiten se katsoi ohi, mutta ilman väärinymmärryksen mahdollisuutta.
Koiran (tai kissan) omistajat tietävät, kuinka paljon iloa karvaisesta perheenjäsenestä on. Niille saa nauraa, ja nauramme samalla myös itsellemmekin. Ne ovat hyviä kuuntelijoita ja niitä saa hellitellä. Karallakin oli kasapäin lempinimiä (Karppa, Karppendaalen, Karpovits, Nasu, Nasukki, Pylly jne.), aina päivästä riippuen. Kaikki kävivät, se tiesi kyllä, kenelle puhuttiin.
Kun tuli aika luopua Karasta, tiesimme tekevämme oikein, vaikka päätös oli vaikea. Se oli auttanut meitä monen monta kertaa. Nyt oli meidän vuoromme auttaa sitä.
Tiina László
Samasta puusta - Ajatuksia auttamisesta 